Orpopojasta Hallikauppiaaksi

Last updated on 3.6.2022

Iloinen hälinä joulupöytien äärellä kasvaa. Aurora, kauppiaan rouva Petroff ja raatimiehen rouva Ahlberg piikoineen ovat selvästi tehneet parhaansa jouluherkkujen eteen. Pöydän ympärillä on Mikkelin silmäätekeviä. Auroran lapset taapertavat aikuisten jaloissa yhdessä Petroffin pienokaisten kanssa. Kaikki ovat vielä kovin pieniä, tuskin ymmärtävät joulusta paljoakaan, mutta yhdessä olo ja aikuisten hyörinä innostavat tenavatkin leikkeihin.

Lattialla peuhaavien vekaroiden seuraaminen vie Fransin ajatukset haikeana lapsuuden jouluihin, kotiin Aittakadun laivurintaloon. Siellä olivat kaikki yhdessä, äiti ja isä, isoveljet ja -siskot kuusen tuoksussa ja kynttilöiden loisteessa. Jouluaterian jälkeen kaikki olivat saaneet isän kaukaisista satamista hankkimia lahjoja. Jouluaamuna oli kävelty tuttuja katuja Ulrika Eleonoran kirkkoon kuulemaan joulun sanomaa. Sitten oli isä kadonnut maailman merille, isoveljet kuolleet ja äiti riutunut suruun.

Fransia väsyttää yhä, kun pitkä taivallus Ristiinasta tuntuu uupumuksena lihaksissa. Kovin on kaupunki erilainen, oli Frans tuuminut saapastellessaan edellisiltana Mikkeliin. Verrattuna Ristiinan kapeisiin katuihin ja kujiin, joiden varsilla talot olivat kiinni toisissaan tai komeilla puuporteilla varustettujen aitojen ympäröimiä, Mikkelissä kadut olivat leveitä, suuret hirsitalot tonttien laidoilla, välissä tyhjää tilaa ja aidattuja niittyjäkin. Kotikaupungissa kaikki on tuttua ja lähellä, täällä vierasta ja kaukana. Jopa lastenkodin vedenhakumatkat saavia vesikelkalla vetäen kapeata jäistä katua kaivolta suureen hirsitaloon Rantakadun varrella, tuntuvat nyt kotoisilta.

Joulun tunnelmaa oli ollut myös lastenkodin joulussa. Mamsellien johdolla orpolapset olivat laulaneet joululauluja ja virsiä. Kaikki olivat saaneet pienet kaupunkilaisten lahjoittamat lahjapaketit. Aivan toista kuin olutpullojen korkkaaminen janoisille mikkeliläisille Sven Erikin käskystä. Frans tekee päätöksen. Jos tätä jatkuu hän muuttaa pikimmiten muutaman korttelin päähän Anna-siskon luo, jos tämä vaan hänet nurkkiinsa huolii.

Ekmanin sisarusten kova vuosikymmen

Frans oli saanut papilta muuttokirjan Kristiinankaupungissa 11.1.1865, jonka jälkeen matka kohti Mikkeliä saattoi alkaa. Ilman lupaa taipalelle lähteminen ei olisi onnistunut. Frans kyllä täytti jo muuttokirjan saamisen edellytykset. Hän oli päässyt ripille vuotta aikaisemmin, vaikka kristinopin ja lukutaidon kanssa olikin vähän niin ja näin. Hänellä oli myös esittää papille määränpää sisarensa Aurora Nilssonin perheen luona Mikkelissä. Uusi asetus oli myös muuttanut vakinaista palveluspaikkaa vailla olevien ihmisten asemaa. Nyt irtolaisiksi luettiin vain sellaiset henkilöt, jotka viettivät pahantapaista laiskurinelämää. Uuden asetuksen myötä vastikään kuusitoista vuotta täyttänyt Frans saattoi aloittaa matkanteon vailla pelkoa hyljeksityn maankiertäjän asemaan joutumisesta. Lähtö ilmeisesti viivästyi pitkälle seuraavaan syksyyn, koska Frans itse kertoi saapuneena Mikkeliin juuri joulun alla.

Matkaan Frans lähti Kristiinankaupungin lastenkodista, ja samalla jäi taakse kovien koettelemusten sävyttämä lapsuus kuusilapsisen perheen kuopuksena. Vaikeudet olivat ehkä saaneet alkunsa isän kiivasluontoisuudesta. Vuonna 1851 laivuri Carl Peter Ekman oli tuomittu sapelilla aiheutetun kahden luunmurtuman, kuuden haavan ja aseensa tarpeettoman paljastamisen vuoksi suurin sakkoihin. Kun taustalla oli puolihenkiraha miessurmasta runsas vuosikymmen aikaisemmin, hän menetti kapteeninkirjansa, joten rippikirjaan pappi merkitsi hänet entisenä laivurina. Sitten vuonna 1854 Carl Peter pestautui puosuksi parkkilaiva Christiniin, josta poistui luvatta yhdeksän muun merimiehen kanssa Bristolin satamassa, Englannissa. Henkikirjaan hänet merkittiin karanneeksi vuonna 1856. Varmaa tietoa hänestä ei tämän jälkeen saatu. Erään kertomuksen mukaan, hän olisi vuonna 1859 ollut New Yorkin satamassa ja joutunut siellä sairaalaan pylpyrän pudottua hänen päähänsä. Parannuttuaan hän olisi sitten kadonnut laivansa mukana Atlantillla matkalla Etelä-Amerikkaan.

Vuonna 1855 Fransin vanhin veli, yhdeksäntoistavuotias Carl Albert liittyi Suomen tarkk’ampujapataljoonaan, muutti Kristiinankaupungista Helsinkiin, mutta kuoli sitten joulukuun puolivälissä vilutautiin. Puoli vuotta myöhemmin toinen veli, Peter Alfred, joka oli ottanut pestin signaalimieheksi laivaan, kuoli vain seitsemäntoistavuotiaana laivalla tuntemattomasta syystä ja haudattiin mereen.

Aviomiehen katoaminen ja kahden vanhimman pojan kuolema olivat kova isku Anna-Liisalle, Fransin äidille. Surun lisäksi elämää raskautti taloudellinen ahdinko ilman miehen ja poikien ansioita. Perhe muutti Aittakadun varren laivurin talosta seuraavassa korttelissa sijainneeseen pienempään taloon. Siinä kului nelisen vuotta, mutta talvella 1861 Anna-Liisa sairastui ja kuoli maaliskuun alussa keuhkokuumeeseen. Sukulaiset tosin sanoivat hänen kuolleen suruun.

Äidin kuolema jätti Fransin ja tämän isosiskot, Auroran, Annan ja Amandan orvoiksi. Edessä oli jälleen muutto, tällä kertaa alivuokralaisiksi Johan Ekmanin taloon, Rantakadun ja Miilukadun kulmakortteliin. Nimestään huolimatta Johan Ekman ei ollut Fransille mitään sukua, vaan Ruotsista Kristiinankaupunkiin muuttanut kirjansitoja, joka oli jo yli vuosikymmen aikaisemmin palannut yksin kotikaupunkiinsa Uumajaan ja jättänyt vaimonsa sekä kaksi tytärtään Suomeen. Näin Frans asui hetken aikaa pihapiirissä, jossa hänen lisäkseen oli pelkkiä naisia.

Fransin aikuistuvat isosiskot aloittelivat, osin jo elivätkin omaa itsenäistä elämäänsä. Kuusitoista vuotta Fransia vanhempi Aurora oli jo 1850-luvun puolella asunut Turussa. Ilmeisesti siellä hän tutustui eteläisestä Ruotsista kotoisin olleeseen olutmestari Sven Erik Nilssoniin ja sai tämän kanssa poikalapsen, Sven Rurikin syyskuussa 1860. Pienokainen kuitenkin kuoli vain seitsemän kuukauden ikäisenä.

Neljä vuotta Fransia vanhempi sisko Amanda lähti jo neljätoistavuotiaana Kaskisiin piikomaan keväällä 1860 ja palasi Kristiinankaupunkiin syksyllä 1862. Kaksi vuotta myöhemmin Fransin toinen sisko Anna otti muuttokirjan Helsinkiin, jossa tutustui nuoreen aliupseeriin, Johan Nestor Lindqvistiin. Anna palasi vielä hetkeksi Kristiinankaupunkiin, mutta jo marraskuussa haki yhdessä pikkusiskonsa Amandan kanssa muuttokirjan Mikkeliin, joka oli Annan sulhasen palveluspaikka. Anna ja Johan avioituivat Mikkelissä marraskuussa 1865.

Vuonna 1861 Auroran kumppani Sven Erik Nilsson tuli Kristiinankaupunkiin perustamaan oluttehdasta yhdessä paikallisen kuparisepän, Jeremias Sjöströmin ja sorvaajamestari Johan Peter Salinin kanssa. Olutmestarin johdolla panimo valmistui seuraavana vuonna kaupungin eteläiseen osaan, nykyisen Karhusaarenkadun varrelle. Tämä Kristiinankaupungin järjestyksessä toinen oluttehdas sai nimekseen Toivo Bryggeri/Toivo Panimo.

Sven Erikin ja Auroran perheeseen syntyi huhtikuussa 1862 uusi poikalapsi, Sven Theodor ja saman vuoden syyskuussa pariskunta avioitui. Kristiinankaupungissa päivänvalon näki vielä toinenkin poikalapsi kesän kynnyksellä vuonna 1863. Hän sai kasteessa komean nimen Erik Wilhelm Rudolf. Keväällä 1864 panimomestari myi osakkeensa Toivo Panimosta.

Syytä siihen, miksi Auroran aviomies luopui panimo-osuudestaan ei ole tiedossa. Kristiinankaupungissa oli tuolloin toiminnassa kaksi muutakin panimoa, Turha Bryggeri ja Norra Bayerska Bryggerie. Yhdessä panimoiden tuotevalikoima ulottui baijerilaisesta oluesta ja lagerista, kaljaan, simaan ja myöhemmin myös virvoitusjuomiin. Kilpailua siis oli, mutta myös kysyntää riitti merenkulustaan kuuluisassa kaupungissa. Ehkäpä Sven Erikiä Mikkeliin houkutteli se, ettei kaupungissa ollut ainuttakaan panimoa, joten aloittamaan pääsisi ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Ensimmäisenä Mikkeliin Ekmanin sisaruksista loppukeväällä 1864 muutti siis Aurora miehensä aloitteesta. Kun Anna ja Amanda seurasivat lokakuun lopulla isosiskonsa perhettä, jäi Frans yksin Kristiinankaupunkiin eikä alaikäiselle pojalle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä Rantakadun varrella sijainneeseen lastenkotiin. Ehkäpä Frans jätettiin tarkoituksella odottamaan, että sisaret saivat elämänsä järjestykseen Mikkelissä. Fransin odotus venyi kuitenkin yli vuoden mittaiseksi. Talvea vasten taipaleelle lähtö antaa aiheen ajatukseen, että Frans ei halunnut toista pimeää aikaa lastenkodissa viettää, vaan lähti omin päin matkaan joulun alla 1865.

Taivallus Mikkeliin

Frans joutui taittamaan taivalta neljäkymmentäviisi ruotsin peninkulmaa, eli noin 490 kilometriä, parhaimmillaan ehkä parin peninkulman päivävauhtia. Matka kulki pitkin talollisten ylläpitämiä teitä, ensin koilliseen kohti Karijokea ja sitten etelään ja kaakkoon läpi asumattomien Pohjois-Satakunnan ja Pohjois-Pirkanmaan metsien, soiden ohi harjujen ja kangasmaiden päällä kulkevaa, melko helppokulkuista, vanhaa maantietä Tampereelle ja sieltä etelään kohti Hämeenlinnaa ja koilliseen koukaten ympäri Päijänteen eteläpään Heinolan kautta Mikkeliin.

Ei Frans maanteitä yksin tarponut. Ennen junaradan ulottumista Tampereelle suuri osa kaupungin tarvitsemista tavaroista tuli maanteitä Kristiinankaupungin satamasta. Kuormissa kulki mm. suolaa, kahvia, sokeria, puuvillaa, hamppua, rautaa, terästä, koneenosia, köysiä, naruja, hihnoja sekä työkaluja. Maaseudulta kaupunkiin virtasi polttopuita, pellavaa, ruista, kauraa, ohraa, voita, maitoa, teuraseläimiä, unohtamatta kaupungin kuormahevosten ahmimia loputtomia heinäkuormia.

Hevoskärryjen tai kuormareen kyytiin saattoi kulkijakin onnekkaasti päästä. Kohti Tamperetta menijöitä varmasti riitti runsaasti, mutta Mikkelin suunta saattoi sitten olla jo hiljaisempi, olihan kaupungissa tuolloin vasta vajaat tuhat asukasta. Tampereen jälkeen piti siis turvautua useammin jalkapatikkaan.

Frans tarpoi vaihtelevissa keleissä kohti Mikkeliä. Marraskuun alkupuolella oli pakkasia maan eteläosia myöten ja luntakin satoi, joten hetken aikaa oli rekikelit. Talviteille ei silti ollut vielä asiaa, sillä sää lauhtui jälleen, jäätyneet järvet sulivat ja vesisateet sulattivat lumenkin pois. Joulun alla lienee sää kuitenkin pakastunut ja maahan satanut lunta, mutta uutta vuotta kohden ilma oli taas kääntynyt suojakeliksi. Silloin Frans oli jo perillä Mikkelissä.

Frans ei löydä sijaa Mikkelistä

Olutmestari Sven Erik Nilsson oli löytänyt perheelleen Mikkelistä asunnon räätälinleski Maria Ulbergin vuokralaisena, kolmannen kaupunginosan tontilta numero 47, Mikonkadun ja Hallituskadun kulmasta. Tontilla oli kaksi hirsistä asuinrakennusta, toinen kadunkulmassa, toinen Mikonkadun puolella. Pohjoisessa, läheisen Kirkkokadun takana kohosi Naisvuori, lännessä asutus päättyi naapuritontin jälkeen peltoihin ja hiekkakumpuihin, idässä yhden korttelin ja Aleksanterinkadun takana avautui Kirkkotori, jonka pohjoiskulmassa oli kaupungin kaivo.

Alkuvuonna 1864 oli kauppias ja ravintoloitsija Konstantin Petroff ryhtynyt perustamaan oluttehdasta Mikkeliin. Mikkelin Wiikko-Sanomia -lehti kirjoitti 21.4.1864: ”Oluen tekijä herra Petroff on jo wedätännä tehdas-sijoillen lautoja ja lankkuja. Oluen keittokattila myös on täällä, tehtaan riitinki on kaunis, ja Naisvuorella porataan kiwijä rakennusten tarpeeksi niin että kaikuu.” Mukaansa hankkeeseen hän sai yhtä suurilla osuuksilla raatimies Johan Fredrik Ahlbergin ja panimomestari Sven Erik Nilssonin, Auroran aviomiehen. Toukokuussa yhtiömiehet lupasivat, että olutta valmistuu jo syysmarkkinoille, jotka perinteisesti vetivät paljon väkeä kaukaakin muutoin hiljaiseen kaupunkiin. Panimon nimeksi tuli Toivo Oluttehdas.

Olutpanimon rakennukset pystytettiin Likolammin eteläpäähän, nykyiseen Kalevankankaan kaupunginosaan, kävelymatkan etäisyydelle Nilssonien asunnolta. Rakentaminen venyi, kun paikallisessa ruukissa tiilenpoltto epäonnistui ja useita kymmeniä tuhansia tiiliä meni pilalle. Elokuun lopulla höyrylaiva Wilkas toi Savonlinnasta kaksi proomullista tiiliä, joilla oluttehtaan muuraustöitä päästiin jälleen jatkamaan. Merkille pantavaa on, että samainen alus oli saapunut Mikkeliin jo aiemmin, 13. heinäkuuta, ensimmäisenä höyryaluksena kautta aikojen. Se tiesi höyrylaivaliikenteen käynnistymistä kaupunkiin ja yhdisti Mikkelin nopealla vesitiellä Itä-Suomen kaupalliseen keskukseen, Viipuriin.

Joulukuun 29. päivänä 1864 Mikkelin Wiikko-Sanomia -lehti viimein kertoi: ”Tänä jouluna on saatu juoda oman kaupunnin olutta ja mettä. Olut on vielä liian werestä, waan muuten puhdas-makuista. Mesi mitä parasta.” Aivan syysmarkkinoille panimotuote ei siis kerennyt, eikä kypsynyt täysin jouluunkaan mennessä. Lehden mainitsema mesi lienee ollut panimosimaa, jonka valmistamiseen käytettiin hunajaa ja humalaa, mutta tuskin tuolloin vielä sitruunoita.

Kuten tarinan alussa näimme, Fransin omaa kertomusta mukaellen, ensikosketus Mikkeliin ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla, koska joulunvietto osoittautui Fransille hieman liian riehakkaaksi. Tuskin Fransin kuvaama olutpitoinen joulun juhlinta kuitenkaan Nilssonien kotona tapahtui, koska siellä oli tilaa niukanlaisesti. Perheeseen oli tenavaikäisten kahden pojan lisäksi toukokuussa syntynyt tytär, Agda Aleksandra Aurora. Vuokraemäntä Ulbergin talouteenkin kuului neljä ihmistä, lesken poika Viktor, kasvattitytär Serafia ja piika Maria. Ehkäpä joulujuhlat järjestettiin siis Toivo Panimolla, kun Fransin kertoman mukaan juhliin osallistui enemmänkin mikkeliläisiä.

Koska Amanda oli piikana eikä voinut poikaa majoittaa jäi Fransin ainoaksi mahdollisuudeksi muuttaa Anna-siskonsa luokse. Tämä oli ensin asunut Nilssoneilla, mutta muuttanut avioiduttuaan aliupseeri Johan Nestor Lindqvistin kanssa muurari Aleksander Sjöblomin vuokralaisiksi Aleksanterinkadun ja Vilhonkadun kulmaan.

Tontilla numero 81 oli kaksi hirsirakennusta, joista Aleksanterinkadun puoleisessa talossa asui muurarimestari vaimonsa ja oppipoikansa kanssa. Vuokralaisena kulmatalossa Lindqvistin pariskunnan lisäksi oli ompelijatar Lisette Holmström. Viistosti kadunkulman pohjoispuolella sijaitsi Mikkelin tarkkampujapataljoonan kasarmi, Johanin palveluspaikka. Sen lähitaloissa majaili paljon pataljoonan sotilaita ja henkilökuntaa. Vähän kuin ennakoiden Ekmanin sisarusten tulevia elämänuria, Mikkelin lääninvankila oli kivenheiton päässä etelään Linnakadun takana.

Mikkelistä ei tullut pitkäaikaista asuinpaikkaa Ekmanin sisaruksille. Seuraavaan kesään mennessä pois olivat muuttaneet niin Frans, Amanda kuin Aurorakin perheineen. Ainoastaan Anna jäi miehensä kanssa Mikkeliin kun muut sisarukset hajaantuivat maailmalle seuraavaksi vuosikymmeneksi. Lindqvistit asuivat Mikkelissä aina vuoteen 1972 asti.

Lähtö Mikkelistä

Auroran aviomies Sven Erik Nilsson oli jo kesällä 1865 hakenut muuttokirjan Kristiinankaupunkiin, jonne häntä ehkä houkuteltiin takaisin panimomestariksi. Hän myi osuutensa Toivo Panimosta kauppias Antti Paasoselle ilmeisesti hyvästä hinnasta, koska muutama vuosi myöhemmin, Paasosen kuollessa kolmanneksen osuus panimosta arvostettiin noin 5000 markaksi. Talven selkään kolmen pienen lapsen kanssa lähteminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen, joten perhe lienee ollut Mikkelissä kevääseen saakka. Silloin määränpääkin oli jo vaihtunut Vaasaksi, jossa odotti ilmeisesti jälleen uusi panimo.

On houkuttelevaa ajatella, että Nilssonit, Frans ja Amanda lähtivät samaan aikaan Mikkelistä. Eräät seikat kyllä viittaavatkin tähän. Frans kertoi aikanaan, että ”hän hakeutui keväällä Kristiinankaupunkiin ja edelleen merille”. Hakeutuminen tuskin kuvaa kävelemistä, joten ehkä matka taittui muulla tavoin. Nilssoneilla oli kolme pientä lasta ja Aurora odotti keväällä neljättä pienokaistaan, joten raskas matka maanteitse vaunukyydillä tuntuu epätodennäköiseltä. Amandasta ei ole kirjallisia tietoja kahteen vuoteen, kunnes hän haki muuttokirjan Helsingistä Pietariin vuonna 1867, vaikka muuttikin sinne vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Ehkäpä he kaikki lähtivät Mikkelistä yhdessä höyrylaivalla. Mikkeliläiset osakkaat perustivat vuonna 1865 laivaosakeyhtiön. Kesällä höyryllä toimiva siipiratasalus Mikko aloitti säännöllisen reittiliikenteen Mikkelistä. Aluksi laiva kulki vuorotellen Lauritsalaan ja edelleen tarvittaessa Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin, mutta keväästä 1866 vain Lauritsalaan. Laiva ajoi molempiin suuntiin kolme kertaa viikossa. Salongissa oli tilaa kuudesta kahdeksaan hengelle, mutta kannelle mahtui enemmän väkeä. Ihan halpaa höyrylaivan kyyti ei ollut. Mikkelistä Lauritsalaan peräkannelle lippu maksoi kuusi ja etukannelle kolme markkaa. Alle kaksitoistavuotiaat pääsivät puolella hinnalla. Ilmaiseksi kulki matkatavaraa 3 leiviskää eli noin 25 kiloa, ylimääräisestä sai maksaa 40 penniä puudasta eli noin 16 kilosta. Ajopelistä, lotjista, veneistä, koirista jne. maksettiin sovinnon mukaan.

Mikkelin satamasta Mikko lähti puksuttamaan aamuyöllä kello kolmelta epäilemättä siksi, että perille Lauritsalaan saavuttaisiin saman vuorokauden valoisana aikana. Varsinkin matalan veden aikaan oli väylä erityisesti Mikkelin päästä ennen kunnon ruoppauksia täpärä, joten pimeällä sitä tuskin uskallettiin ajaa. Joka tapauksessa matka-aika Lappeenrantaan ja Viipuriin supistui murto-osaan entisestä. Mukavampikin laivalla oli hevospeleihin verrattuna matkustaa, kun tarjolla oli kahvia ja olutta. Saattoipa lämmittäjän vaimo keittää kyytiläisille padallisen kuumia perunoita. Hyvällä eväskorilla varustautuneen matka sujui rattoisasti ja eteläisen Saimaan maisemat hivelivät silmiä.

Lauritsalasta eteenpäin Saimaan kanavaa pitkin kulki jo useampia höyrylaivoja, mm. s/s Rauha, joka liikennöi kesäisin reitillä Kuopio -Viipuri. Sieltä eteenpäin laivat vain suurenivat, kun esim. reitillä Pietari-Viipuri-Helsinki-Turku-Tukholma kulkeva siipirattain varustettu rautahöyry s/s Wiborg pystyi ottamaan pelkästään hyttimatkustajiksi sata ihmistä. Pietaria piti eteläisenä lähtösatamanaan myös s/s Österbotten, joka Turusta kääntyi kohti pohjoista ja seilasi aina Tornioon asti. Sen välisatamia olivat mm. Kristiinankaupunki, jonne Frans siis palasi ja Vaasa, johon Nilssonit asettuivat asumaan. Näin Ekmanin sisarukset joutuivat uudelleen eroon toisistaan, mutta eivät suinkaan lopullisesti.

Kymmenen vuotta merillä

Myöhemmin Frans kertoi lähteneensä merille Kristiinankaupungista keväällä 1866. Hänestä ei löydy lainkaan tietoja sen paremmin kirkonkirjoista, henkikirjoista kuin Suomen tai Ruotsin merimieshuoneiden luetteloistakaan seuraavien kymmenen vuoden ajalta. Asiaan saattaa olla moniakin selityksiä. Esim. brittiläiset, norjalaiset ja amerikkalaiset laivat eivät olleet turhan tarkkoja merimiehen papereiden suhteen ja suomalaiset merimiehet olivat haluttua halpatyövoimaa. Kymmenen vuotta saattoi silloin kulua maailman merillä helpostikin ja monet jäivät matkaan iäksi. Jos Frans taas seilasi Suomen lähivesillä, vaikkapa höyrylaivojen rannikkoreiteillä, häntä ei välttämättä otettu merimieshuoneen kirjoihin. Tosin silloin hänellä olisi pitänyt olla aina talven ajaksi jokin kortteeri maissa, josta olisi jäänyt maininta ainakin henkikirjaan.

Yhden vihjeen höyrylaivojen suuntaan antaa Fransin myöhempi ammatti. Palattuaan maihin hän oli ammattitaitoinen lämmittäjä ja masinisti eli koneenkäyttäjä. Tuohon hommaan ei noihin aikoihin oikein voinut pätevöityä muualla kuin höyrylaivoilla. Näkemystä tukee sekin, että 1860-luvulla höyrylaivaliikenne kasvoi nopeasti, perustettiin uusia laivayhtiöitä, jotka ostivat tai rakennuttivat aluksia ja avasivat uusia reittejä, jotka palvelivat sekä matkustajia että rahtiliikennettä. Vaikka höyrylaivoissa miehistöä tarvittiin vähemmän kuin purjelaivoissa, niiden lukumäärän kasvu lisäsi merimiesten tarvetta.

Omien sanojensa mukaan Frans jätti merimieselämän läheistensä hartaista pyynnöistä vuonna 1876. Syy Fransin sisarten toiveisiin tämän maihin paluusta ei ole selvillä, mutta taustalla saattoivat vaikuttaa 1870-luvun alkupuolella tapahtuneet lukuisat haaksirikot ja onnettomuudet, joihin erityisesti höyrylaivat olivat joutuneet. Havereihin sisältyi niin pohjakosketuksia, törmäyksiä, haaksirikkoja kuin höyrykoneiden repeämisiäkin.

Erityisen murheellinen oli s/s Österbottenin kohtalo sen matkalla 20.8.1874 Porista kohti Kristiinankaupunkia mukanaan noin 70 matkustajaa. Onnettomuus tapahtui iltapäivällä pian laivan lähdettyä Porin Reposaaren satamasta. Aluksen peräsalongissa oli juuri asetuttu päivälliselle, kun eräs kannella matkustajana ollut merimies paperossin sytytettyään heitti pois palavan tulitukun, joka päätyi rutikuivaan rivepaaliin, joita oli pinottu keskikannelle siipirattaiden suojusten väliin. Kansilasti, jossa oli mukana myös tulitikkuja, syttyi nopeasti palamaan, eikä sitä tuulessa saatu enää sammumaan. Pian koko keskilaiva oli tulen vallassa, myös komentosillalle ja alas konehuoneeseen johtavat portaat. Laivan ohjaaminen rantaa kohti epäonnistui ja sen koneet pysähtyivät.

Matkustajien keskuudessa syntyi paniikki. Laivan kahden pelastusveneen lasku vesille epäonnistui. Niitä veteen laskettaessa toinen katkesi keskeltä kahtia ja toinen kaatui kumoon, jolloin siinä olleet ihmiset, monet naisia ja lapsia, joutuivat veden varaan. Osa matkustajista ja miehistöstä jäi peräkannelle sankan savun joukkoon, josta heidät pelastettiin apuun rientäneisiin Azalea ja Salama -höyrypursiin.

Höyrylaiva Österbottenin palo vaati kaikkiaan viisitoista kuolouhria ja siitä uutisoitiin ympäri suuriruhtinaskuntaa. Tehtiinpä siitä kansan keskuudessa levinnyt laulukin. Kirjoituksia riitti pitkälle seuraavaan vuoteen, kun palon aiheuttaneen matkustajan lisäksi alettiin edesvastuuseen vaatia laivan kapteenia, joka oli sallinut tulenaran rahdin lastaamisen aluksen kannelle. Laivan aiempi kapteeni oli moisesta kieltäytynyt ja sanottu sitten irti. Uusi, kokematon kapteeni oli vielä kääntänyt laivan päin tuulta niin, että liekit pääsivät leviämään laivan pituussuuntaan, mikä pahensi onnettomuutta entisestään. Laivan kapteeni ja tulen aiheuttaja tuomittiinkin sitten sakkoihin.

Vaikka Frans ei s/s Österbottenilla ollutkaan, Ekmanin sisaruksia lienee hukkumisten ohella järkyttänyt laivan konemiehen ja lämmittäjän kaamea kohtalo. Kun tuli levisi laivan keskiosassa, muuttui konehuone kuolemaloukuksi, jossa aluksen masinisti ja toinen lämmittäjistä paloivat hengiltä. Niinpä Frans sitten noudatti sisartensa toivomusta, päätti uransa merimiehenä ja jäi maihin.

Ekmannit pääsevät vankilaan

Toukokuun lopussa 1876 Frans haki muuttokirjan Kristiinankaupungista Viipuriin, mikä vahvistaa sitä käsitystä, ettei Frans ollut Suomessa merimiesaikanaan, koska se on ensimmäinen merkintä kirkon kirjoissa kymmeneen vuoteen. Viipuriin Frans lähti etsimään sisarensa Annan perhettä, Lindqvistejä. Nämä eivät kuitenkaan kaupungissa olleet, joten Frans jatkoi matkaansa Pietariin, jonne Amanda oli muuttanut vuonna 1870, vaikkakin muuttokirja palvelijatar Amanda Ekmanille olikin myönnetty Helsingissä jo vuonna 1867.

Toukokuun lopulla vuonna 1873 Amanda oli Pietarissa avioitunut ruotsalaissyntyisen hienomekaanikon Anders Anderssonin kanssa. Pariskunnan esikoinen Harald oli syntynyt toukokuussa 1873. Kolme vuotta myöhemmin Frans tapasi Pietarissa kuitenkin surun murtamat vanhemmat. Pikku Harald oli kuollut toukokuun alussa keuhkokuumeeseen vain joitakin viikkoja ennen Fransin saapumista.

Amandalta Frans sai tietää, että Lindqvistit olivat muuttaneet Mikkelistä Hämeenlinnaan samana vuonna. Perheeseen oli aiemmin syntynyt kaksi lasta, Helmi Elisabet vuonna 1867 ja Nestor Rurik vuonna 1870. Isä Johan Nestor oli palvellut Mikkelin tarkkampujapataljoonan lääkintäaliupseerina, mutta oli nyt saanut viran Hämeenlinnan kuritushuoneen vahtimestarina eli vartijoiden päällikkönä. Frans päätti matkustaa Hämeenlinnaan, mikä osoittautui hänen tulevaisuutensa kannalta ratkaisevaksi käänteeksi.

Vuonna 1871 oli Kronoborgin tai suomalaisittain Kruunuporin linnaan, joksi Hämeenlinnan vankilaa tuohon aikaan kutsuttiin, valmistunut uusi sellirakennus. Se oli suunniteltu nykyaikaisten vankeinhoito-oppien mukaiseksi vankilaksi, jonka tarkoituksena oli paitsi rikoksen sovittaminen, myös vangin palauttaminen yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi. Rangaistusajan aluksi rikoksentekijä piti eristää muista vangeista, jotta näiden turmiollinen vaikutus voitaisiin estää. Tähän tarvittiin yhden hengen päiväsellejä. Sitten vähitellen koulutuksen ja työtoiminnan avulla palkiten rikoksentekijä saataisiin luopumaan vahingollisista taipumuksistaan. Tähän tarvittiin koulu- ja työpajatiloja. Uuteen sellirakennukseen tuli 66 yksinäisselliä ja kouluhuone. Työpajat olivat jo valmiiksi viereisessä vuonna 1843 valmistuneessa työ- ja ojennuslaitoksen rakennuksessa.

Jotta uuden ajattelun mukaiset yksinäissellit voitiin toteuttaa, tarvittiin uudenlainen lämmitysjärjestelmä, koska tulisijojen rakentaminen jokaiseen selliin oli luonnollisesti mahdotonta. Sellivankilan suunnittelija, arkkitehti Ludvig Isak Lindqvist ratkaisi ongelman keskuslämmityksen avulla. Rakennuksen kellarikerrokseen tuli kaksi suurta höyryä tuottavaa lämmityskattilaa, josta putket haarautuivat ensin vaakasuuntaisesti ja sitten pystysuoraan kaikkiin kolmeen kerrokseen. Lämmitys oli säädettävissä sellikohtaisesti, joskaan käytännössä järjestelmä ei toiminut kunnolla ja sitä jouduttiin myöhemmin korjaamaan. Keskuslämmitysjärjestelmän laitteet asennuksineen tilattiin Berliinistä, josta tuona vuonna 1871 tuli Saksan keisarikunnan pääkaupunki. Järjestelmän käyttöä varten perustettiin uusi lämmittäjän virka, joka myöhemmin muuttui koneenkäyttäjän eli masinistin viraksi.

Juuri tähän lämmittäjän virkaan Frans valittiin syksyllä 1876 ja hänen esimiehekseen tuli Johan Nestor Lindqvist, Annan aviomies. Työpaikkana sellivankila oli moderni. Fransia lienee orpokodin vedenhakureissut muistissaan viehättänyt erityisesti rakennuksen vesijohto, jossa oli vesipisteet sekä kunkin kerroksen vangeille että henkilökunnalle. Vetensä vesijohto sai kellarin kaivosta, josta vesi pumpattiin ensin vinttikerroksen isoihin vesisäiliöihin. Niistä vesi sitten painovoiman avulla valui eri kerrosten vesipisteisiin. Tietysti myös höyrykattila sai vesijohdosta tarvitsemansa veden. Uutta oli myös modernin vankeinhoitoajattelun mukainen kakkoskerroksen keskuskeittiö, joka palveli sekä henkilökuntaa että vankeja. Kellarikerroksessa oli myös kaksi kylpyhuonetta peltiammeineen ja muurinpatoineen. Niiden vieressä oli desinfisiointiuuni, joissa syöpäläisten ja tautien saastuttamat vaatteet saatiin puhdistettua. Likavedet rakennuksesta johdettiin pois suuren yhteisviemärin avulla.

Vuonna 1872 avattu sellivankila valmistui edellisenä syksynä toimintansa aloittaneen Hämeenlinnan rangaistuslaitoksen eli kuritushuoneen tarpeisiin. Sinne siirrettiin kahden kolmen vuoden rangaistuksen saaneita miesvankeja Turun rangaistusvankilasta ja ns. tunnustusvankeja Käkisalmen linnasta. Vankien työtoimintaan sisältyi laitoksen muiden ylläpitotoimien ohella myös halkojen kuljettaminen höyrykattiloiden polttoaineeksi linnan pohjoispuolella sijainneelta halkokentältä Fransin valvonnassa. Näin myös vanginvartijan tehtävät kuuluivat hänen uuteen toimenkuvaansa.

Elämää Kruunuporissa

Niin kuritushuoneen kuin sen rinnalla toimineen Hämeen lääninvankilankin henkilökunta asui Kruunuporin alueen rakennuksissa. Frans lienee asettunut sellivankilan viereiseen, vuonna 1843 valmistuneeseen ns. työ- ja ojennuslaitoksen rakennukseen, jossa oli sellien ja työpajatilojen lisäksi asuntoja vanginvartijoille. Lindqvistien koti oli oletettavasti ainakin aluksi samassa talossa. Vuonna 1876 linnan koko alueella asui 75 vankiloiden henkilökuntaan, heidän perheeseensä tai palveluskuntaansa kuuluvaa ihmistä.

Kovin kauan Frans ei vankilassa yksin asustellut. Mahdollisesti jo vuonna 1876 Frans tapasi kaupungissa neiti Emilia Sofia Sjöblomin. Ehkäpä heidät saattoi yhteen Emilian veli Gustav Frithiof, joka oli Fransin ikäluokkaa ja valmistumassa merikapteeniksi ja saattoi siten tuntea Fransin meriltä. Emilia tai Emmi, joksi häntä kutsuttiin, oli Viipurista Hämeenlinnaan muuttaneen faktori Gustaf Adolf Sjöblomin viides lapsi ja tyttäristä vanhin. Hänen äitinsä Helena oli kotoisin Helsingistä ja ortodoksisen kirkon jäsen. Sjöblomin perhe oli ruotsinkielinen. Kymmenkunta vuotta Fransia nuorempi Emmi oli edellisenä keväänä täyttänyt kaksikymmentä, kun häitä vietiin lokakuun lopulla vuonna 1877.

Lapsia pariskunnalle ei siunaantunut aivan heti. Vasta puolentoista vuoden kuluttua, maaliskuun lopussa syntyi avioparin ensimmäinen lapsi, Karl Johannes. Levottomana keväänä 1881 Emilia oli jälleen raskaana. Maaliskuun puolivälissä Pietarista tuli koko keisarikuntaa ravistellut uutinen, keisari Aleksanteri II, Suomen hyväntekijä oli saanut surmansa pommiattentaatissa. Kaksi kuukautta myöhemmin Ekmanin pieneen perheeseen saapui henkilökohtaisempi suruviesti Pietarista. Amandan aviomies Anders Andersson oli kuollut keuhkokuumeeseen toukokuun kolmannella viikolla täytettyään vastikään kolmekymmentä vuotta. Emilian tavoin Amanda oli raskaana, ja poikalapsi, Wilhelm Andreas syntyi kaksi kuukautta isänsä kuoleman jälkeen keskellä heinäkuuta. Kuukautta myöhemmin, elokuun 15. Emilia synnytti Fransille toisen pojan, joka kasteessa sai nimekseen Kustaa Laine.

Aviomiehen kuolema jätti Amandan yksin kolmen pienen lapsen kanssa Pietariin. Vanhin lapsista oli viisi vuotta täyttänyt tytär Helmi ja toinen lapsista, Gunnar oli vasta kaksivuotias. Koska kuolleen aviomiehen sukulaiset olivat kaukana Ruotsissa ja Amanda oli vailla toimeentuloa, alkoi hän valmistella muuttoa Hämeenlinnaan. Vastasyntynyt Wilhelm pakotti hänet kuitenkin odottamaan talven ja vielä seuraavan kesänkin yli. Amanda saapui Kruunuporiin elo-syyskuun vaihteessa 1882.

Eräs onnekas yhteensattuma edesauttoi Amandan siirtymistä Pietarista Hämeenlinnaan. Se ratkaisi hänen toimeentulonsa tulevaisuudessa ja varmisti – ehkä hieman nurinkurisesti – lasten turvallisen elämän. Vuonna 1882 Hämeenlinnan kuristushuoneen toiminta miesvankeineen ja osin myös henkilökuntineen siirtyi Helsinkiin valmistuneeseen uuteen vankilaan. Vapautuneissa tiloissa aloitti Hämeenlinnan rangaistus- ja työvankila, pelkästään naisille tarkoitettu laitos, johon kaikki maan naisvangit sijoitettiin. Vanhan linnan puolella jatkoi Hämeen lääninvankila.

Uusi naisten rangaistuslaitos tarvitse naispuolisia vanginvartijoita. Vartijoiksi palkattiin hyvämaineisia, neuvokkaita, jonkin käsityöammatin osaavia ja molempia kotimaisia kieliä puhuvia henkilöitä. Nämä vaatimukset Amanda täytti ja hän aloitti työn syyskuun alussa 1882. Naisvartijoilta vaadittavat käsityöammatit liittyivät tuolloin lähinnä työpajoissa tehtävään lankojen valmistukseen, kankaiden kudontaan, räätälöintiin ja ompelemiseen. Sellaisia taitoja Amandalla ei ollut. Paljon naisvankeja työskenteli kuitenkin vankilan keittiössä, leipomossa ja pesutuvassa erilaisissa talousaskareissa, jotka kaikki olivat tuttuja töitä Amandan palvelijattaren uralta. Yksi vartijoista työskenteli myös aina vankilan sairaanhoitajan kanssa.

Työ pitkiin rangaistuksiin vakavista rikoksista tuomittujen yli neljänsadan naisen keskuudessa vaati varmasti paljon. Noin puolet oli tuomittu yli viiden vuoden vankeuteen, vähintään joka kymmenes elinkaudeksi. Joka kahdeksannen rikoksena oli lapsenmurha tai sikiönlähdetys, joka kymmenennen murha, kuolemantuottamus tai murhapoltto, mutta kaikkein eniten eli noin puolet oli saanut tuomionsa varkauksista. Naisvangit olivat taustaltaan selkeästi yhteiskunnan vähäosaisia. Kaksi kolmesta osasi kyllä lukea, jotkut hyvin, toiset jotenkuten, mutta kirjoitus- ja laskutaito puuttui joka toiselta tyystin. Enimmillään kaksi kolmesta vangista saikin vankilassa alkeisopetusta lukemisessa, kirjoittamisessa ja laskennossa.

Myös Annalle vankila avasi uuden elämänuran. Kun sekä kuritushuoneeseen että Hämeen lääninvankilaan tuli raskaana olevia naisia, siellä tarvittiin myös kätilöä. Anna kouluttautui tehtävään, jota hoiti aina vuosisadan vaihteeseen saakka. Vuonna 1885 uuden asetuksen mukaisten rokottajan virkojen avautuessa haettavaksi, myös Anna oli hakijoiden joukossa, mutta viran Hämeenlinnassa sai eräs toinen hakija, Adolfina Kollén.

Amandan tultua Hämeenlinnaan kolme Ekmanin sisaruksista oli jälleen yhdessä, vieläpä samassa työ- ja asuinyhteisössä, joka oli myös suojaisa ympäristö sisarusten lapsille. Seitsemästä serkuksesta vanhin oli Annan poika, nyt kaksitoistavuotias ja toista nimeään käyttävä Rurik, jonka isosisko Helmi oli helmikuussa 1877 kuollut tulirokkoon alle kymmenvuotiaana. Serkuksista nuorimmaiset olivat yhden vuoden ikäiset Fransin poika Kustaa ja Amandan poika Wilhelm. Pelkästään naisvankilan henkilökuntaan kuuluvilla oli vuonna 1883 kaikkiaan kolmisenkymmentä lasta Kruunuporissa. Samanikäisistä serkuksista ja muista lapsista oli varmasti seuraa ja turvaakin toisilleen.

Naisten kuritushuoneen henkilökunnan muodostama yhteisö oli myös tiivis, mitä kuvastanee se, että Rurik avioitui vuonna 1904 vankilan johtajan Peter Brofeldtin tyttären Ester Brofeldtin kanssa. Henkilökunta myös vaihtui hyvin hitaasti ja monet työskentelivät vankilassa eläköitymiseen asti. Kuristushuone sai myös pitkälti järjestää oman toimintansa haluamallaan tavalla, koska se toimi suoraan senaatin alaisena eikä läänin kuvernöörin hallinnoimana, kuten linnassa myös toimiva Hämeen lääninvankila. Ajankohtaan nähden myös sairaanhoito oli hyvällä mallilla. Vankilan lääkäri ja sairaanhoitaja huolehtivat vankien ohella henkilökunnan terveydentilasta, mikä erikseen kirjattiin uuteen vankeinhoidosta annettuun asetukseen vuonna 1886.

Näin sisarusten elämä asettui vankilayhteisössä uomiinsa. Johan Lindqvist kohosi vuosien varrella vankilan kirjapitäjäksi, ja oli arvojärjestyksessä seuraava vankilan johtajasta, jota hän myös sijaisti. Vankilan kirjanpitäjän tehtäviin kuului paitsi vankilan talouden hoito myös tavaroiden hankkiminen ja vankilan tuotteiden myynnin järjestäminen. Koneenkäyttäjänä ja lämmittäjänä Frans oli suoraan Johanin alainen. Anna hoiti synnytyksiä yhdessä vankilan lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa. Amanda jatkoi vanginvartijana aivan vuosisadan viimeiseen vuoteen asti.

Työ vankilassa takasi myös kohtuulliset ansiot Ekmanin sisaruksille. Vaikka tarkkoja palkkasummia on mahdotonta tietää, koska sellaista aineistoa ei ole säilynyt, taksoitus eli veroäyrien määrä 1880-luvun kunnallisverouudistuksen jälkeiseltä ajalta antaa pohjaa vertailulle. Vuonna 1890 Fransilla oli viisi veroäyriä, samoin kuin esimiehellään Johanilla. Se vastasi noin 1500 markan vuosituloa, kun ammattitaitoisen työmiehen palkka tuohon aikaan saattoi olla 600 markkaa vuodessa, mutta jäädä puoleenkin siitä ammatista riippuen. Annakin tienasi neljästä veroäyristä päätellen hyvin eli noin 1200 markkaa vuodessa. Amanda oli sisaruksista pienipalkkaisin yhdellä veroäyrillä eli noin kolmensadan markan vuosituloilla, mikä oli kuitenkin kohtuullisesti verrattuna naisten ansioihin yleensä. Kyseisenä vuonna mm. Hämeenlinnan kaupunginhotelli haki palvelukseensa piikaa, jolle tarjottiin 12 markan kuukausipalkkaa, vuosiansiona siis vajaat puolet siitä, mitä Amandan vartijantyöstä maksettiin. Vankilassa myös ruoka ja asunto tuli työn puolesta.

Veronmaksukyky antoi myös mahdollisuuden osallistua vaaleihin, ainakin Fransin ja Johanin kohdalla. Vuoden 1869 valtiopäiväuudistus oli laventanut porvarissäätyä niin, että Frans ja Johan viidellä äyrillään saivat äänioikeuden valtiopäivävaaleissa. Naisilla äänioikeutta ei ollut. Vuoden 1875 kunnallisvaaliuudistuksen jälkeen molemmilla miehillä oli valtuusmiesten vaalissa viisi ääntä ja mahdollisuus myös asettua ehdokkaiksi. Annakin olisi veroäyriensä perusteella päässyt antamaan neljä ääntään mieleiselleen ehdokkaalle, mutta naimisissa olevana hän ei ollut äänioikeutettu. Naimattomat naiset saivat äänestää, jos veroäyrejä oli tarvittavat kaksi tai enemmän, mutta voivat asettua ehdolle vain kaupunkien lautakuntiin. Valtuusmiesten paikat olivat vain miehille. Amanda kuului yhdellä veroäyrillään siihen kansan suureen enemmistöön, naisiin ja miehiin, joilla ei kansalaisoikeuksia ollut.

Lapset menevät kouluun

Lindqvistit muuttivat 1880-luvun puolenvälin jälkeen Vanhan linnan viereen nousseen eteläisen kehämuurirakennuksen ensimmäiseen kerrokseen, jonka portin puoleiseen päähän oli tehty asunto vankilan vartiopäällikölle. Pitkän tiilimuurin rannan puoleisessa päässä oli vankilan leipomo ja sen yläpuolella, toisessa kerroksessa sijaitsi vankilan johtajan iso asunto. Frans ja Amanda asuivat perheineen entisillä sijoilla ns. työ- ja ojennuslaitoksen rakennuksessa Vanhan linnan länsipuolella.

Sieltä serkukset aloittivat yksi toisensa jälkeen opintiensä kaupungin keskustan koulussa. Komea, nikkarityylinen puukoulu oli Hämeenlinnan ensimmäinen varsinainen kansakoulurakennus, joka valmistui Saaristenkadulle vuonna 1881. Lindqvistien esikoinen Rurik lienee ehtinyt käydä kansakoulun yläluokkia uudessa rakennuksessa ennen siirtymistään Hämeenlinnan normaalilyseoon. Sitten kouluun meni Amandan esikoinen Helmi. Syksyllä 1887 alakoulun ensimmäisellä luokalla aloittivat seitsemän vuotta täyttäneet Amandan poika Gunnar ja Fransin esikoinen Karl. Luokkatovereita pojat olivat Karlin murheelliseen kuolemaan asti.

Syksyllä 1889 myös Amandan kuopus Wilhelm ja Fransin keskimmäinen lapsi Kustaa aloittivat koulun samalla luokalla. Wilhelm menestyi koulussa mainosti. Myös Kustaa oli tasaisen varma kaikissa oppiaineissa. Ainoa häpeänpilkku oli yhtenä vuonna viitonen käsitöistä, mikä oli aika lailla odottamatonta sekä isän kädentaidot että tulevan ammatin huomioon ottaen. Ehkäpä kiinnostus jousiin ja rattaisiin yhdisti Kustaata ja Wilhelmiä jo kouluaikojen alussa. Molemmat nimittäin hakeutuivat myöhemmin kellosepän oppiin, suorittivat kisällinäytteet ja aikuisina perustivat omat kellosepänliikkeet.

Fransin kuopus Emilia, jota koulussa kutsuttiin äitinsä tavoin Emmiksi aloitti ensimmäisellä luokalla syksyllä 1892. Seurakseen samalle luokalla hän sai äidinpuoleisen serkkunsa Tilda Sjöblomin, enonsa Viktorin tyttären. Emminkin koulu sujui pääosin hyvin. Suomenkielisessä koulussa päänvaivaa tuotti kuitenkin äidinkieli. Tyttö lienee tottunut puhumaan kotona äitinsä kanssa ruotsia. Toinen melkoinen kanto kaskessa oli uskonto. Olisiko isän kirkonopista poikenneella kristillisellä vakaumuksella ollut siinä osansa.

Fransin ja Emilian esikoinen kuolee

Aivan kokonaan meriä kyntänyt mies ei voinut purjehtimista unohtaa. Frans osasi ommella purjeet itse ja takiloida veneen. Kun Vanajavesi lainehti aivan linnan muurien edessä, hankki vaurastunut Frans purjeveneen, sluupin, jonka kiinnitti Kruunuporin rantaan. Pojatkin olivat riittävän vanhoja, Karl yhdeksän ja Kustaa seitsemän, oppimaan purjehduksen perusasiat.

Kesäkuun alussa 1888 sää oli lämmin, tuomet kukkivat ja koivun lehti oli kasvanut täyteen kokoonsa. Sanomalehdet julistivat uimakauden alkaneeksi, kun veden pintalämpötila ylitti viisitoista astetta ja uusi uimalaitoskin avautui yleisölle. Lämmin sää nostatti ukkosia ja paikoitellen satoi niin rankasti, että hyvään kasvuun lähtenyt rukiin laiho lakoontui. Myös Hämeenlinna sai osansa ukkossateista.

Aamupäivällä kesäkuun 11. päivänä Karl lähti vanhemmilleen kertomatta kotoaan Kruunuporin rantaan tyhjentämään sluuppia siihen kertyneestä vedestä. Lähistöllä työskennellyt väki ei huomannut mitään, kun Karl suistui veteen. Jälkeenpäin arveltiin, että kylmään veteen putoaminen salpasi pojan hengen, eikä hän saanut huudetuksi apua. Karlia ryhdyttiin etsimään, mutta vasta kun eräs poika löysi olkihatun vedestä ja näytti sitä Fransille, osattiin hakea oikeasta paikasta. Viiden aikaan iltapäivällä Karl sitten löytyi hukkuneena linnan rannasta.

Yhdeksän vuotta, kolme kuukautta ja yhden päivän eläneen Karlin kuolema oli kova isku Fransille, Emilialle, Kustaalle ja pikku Liiselle ja murheellinen menetys myös serkuksille ja muille sukulaisille. Ehkäpä se myös ennakoi seuraavaa vaihetta perheen elämässä uuden vuosikymmenen alkaessa.

Kauppiaiksi kaupungin keskustaan

Murheellinen kesä 1888 kääntyi syksyksi ja sitten talveksi. Uudenvuoden jälkeen Frans pelasti pakkaselta perheen kotiin pienen valkoisen rottakoiramaisen karvaturrin, jolla oli ruskeita laikkuja korvissa. Koira oli ainakin jonkin aika Ekmaneilla, joten siitä oli varmasti iloa Kustaalle ja Emmille edellisvuoden koettelemusten jälkeen. Frans lupasi palauttaa koiran omistajalleen lehti-ilmoituksen hintaa vastaan. Purjehduskauden alla, toukokuussa Frans hankkiutui eroon purjeveneestä. Hän kuulutti myyvänsä hyväkuntoisen sluupin halvalla, mutta joutui julkaisemaan useamman ilmoituksen paikallisissa sanomalehdissä, ennen kuin kovanonnen pursi löysi ostajansa.

Ehkäpä esikoisen kuolema oli yhtenä syynä siihen, että Frans luopui koneenkäyttäjän työstään vankilassa ja ryhtyi kauppiaaksi. Aivan Hämeenlinnan vanhan keskustan kupeessa karvari Juho Dahlbergin omistamassa talossa piti puotia kauppias Nikolai Örlund, joka oli saanut kappaoikeudet kaupungilta huhtikuussa 1888, mutta ajautui seuraavana vuonna rahavaikeuksiin. Maaliskuussa sanomalehdessä jo ilmoitettiin Örlundin konkurssista, mutta tämä kiisti väitteen seuraavassa lehden numerossa. Kuukauden kuluttua kauppiaan piti kuitenkin tunnustaa tosiasiat ja kesällä pidettiin huutokauppa, jossa myytiin puodin jäljelle jäänyt varasto ja kauppiaan asunnon irtaimistoa.

Liekö syynä olleet maksamattomat vuokrat vai muut rahaongelmat, myös talon omistaja Juho Dahlberg oli samoihin aikoihin pulassa. Keväällä velkojat hakivat Dahlbergiä konkurssiin, mutta tämä myi omaisuuttaan vapaaehtoisella huutokaupalla kevään ja kesän aikana. Heinäkuussa hän arveli selviävänsä veloistaan ja ilmoitti lehdessä peruvansa konkurssin. Syyskuussa 1889 hän sitten vuokrasi Nikolai Örludilta tyhjäksi jääneet puodin ja asunnon Fransille. Lupaa kaupan pitämiseen Frans ei hakenut, koska elinkeinovapaudesta 1879 annetun asetuksen mukaan lupaa ei tarvinut, jos kaupassa työskenteli vain oman perheen jäseniä. Silloin riitti pelkkä ilmoitus kaupan harjoittamisesta.

Dahlbergin talo sijaitsi Rauhankadun ja Prykinkadun kulmassa, osoitteessa Rauhankatu 41. Se oli kaupungin vanhan keskustan eteläreunalla, korttelin päässä Rantatorista ja kivenheiton päässä Vanajaveden rannalle avatusta kaupungin uimahuoneesta. Talo tunnettiin myös runoilija ja suomentaja Paavo Cajanderin syntymäkotina. Kaksikerroksisessa, ilmeisesti jo 1700-luvulla rakennetussa hirsitalossa oli useita asuntoja jaetuista huoneista aina kahden hellakammarin ja köökin huoneistoihin, joita karvari Dahlberg tarjosi vuokralle. Talon takana olivat myös tarvittavat ulkohuoneet. Puoti sijaitsi talon päädyssä. Samalla tontilla toimi myös juutalainen synagoga, jossa läheisen Prykinkadun juutalaiskorttelin asukkaat kävivät.

Ekmanin perhe muutti uuteen kotiinsa lokakuussa 1889. Vuokralaisia talossa oli yli kolmekymmentä. Siellä asui toinenkin kauppias perheineen. Kustaa Salo oli hyvin menestyvä lihakauppias. Hän hoiti myös kaupungin teurastuslaitoksen asioita ja toimitti lihaa junalla Helsinkiin myytäväksi. Epäilemättä teurastaja Tuomas Flinkman oli kauppiaille hyödyllinen naapuri. Hän asui talossa vaimona ja ottopoikansa Iisakin kanssa. Luotsi Kalle Lindgren oli leskimies, jolla oli kuusi lasta, osa jo aikuisia. Kallen taloutta hoiti tyttäristä vanhempi, kahdeksantoistakesäinen Manta. Muut vuokralaiset, osa perheellisiä olivat työmiehiä, lukuun ottamatta yli-ikäistä entistä sotamiestä Rafael Sohlmania.

Kauppa työllisti varmasti sekä Emmin että Fransin, koska aukioloajat olivat pitkiä, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Puoti oli avoinna myös sunnuntaisin, tosin silloin ovet avattiin hieman myöhemmin. Asiakkaiden palvelemisen ohella aikaa kului kauppatavaran hankintaan. Osa tuli tilattuna junalla asemalle, osa maalaisilta, osa paikallisilta tai lähiseudun mylläreiltä, makkarantekijöiltä ja leipureilta. Myipä Frans keväällä lehdessä ilmoitettuaan tekemänsä purjeveneen purjeetkin kaupassaan.

Vaikka vuonna 1859 vapautetun maakaupan seurauksena suurin osa päivittäistavaroista kaupungeissa myytiin toreilla, myös pienet kauppaliikkeet yleistyivät elinkeinovapauden myötä. Rautatien seurauksena kauppatavaran kuljetukset nopeutuivat, helpottuivat ja halpenivat. Kun rautateillä vuonna 1885 otettiin käyttöön lämmitetyt tavaravaunut, voitiin myös kylmänarkaa kauppatavaraa kuljettaa myytäväksi ympäri vuoden.

Ruokapuodeissa myytiin monenlaisia tuotteita, joita toreilta ei löytynyt. Jauhojen, kuten ohra- ruis- ja nisu- ja blinijauhojen lisäksi kaupasta löytyi mm. kaura-, ohra- manna-, riisi- ja perlryynejä ja italian makarunia. Kuivatavaraa olivat myös hienompi Stettinin sokeri ja kotimaassa ruokosokerista valmistettu toppa- ja palasokeri sekä suola. Siirtomaista tulivat erilaiset mausteet, Rion monenlaiset kahvit, Intian tee, rusinat, kuivatut wiskunat ja luumut sekä saagoryynit. Kala, lähinnä suolattu tai savustettu lohi, kilohaili tai rasvasilli oli junalla tuotavaa sesonkitavaraa, palvattu lehmän-, sian- ja lampaanliha sekä makkarat sen sijaan paikallisten makkarantekijöiden valmisteita. Puodista sai varmasti öljylamppuihin kirkkaasti valaisevaa petroolia ja paremman väen kynttilänjalkoihin steariinikynttilöitä. Myös nautintoaineita kaupan hyllyiltä löytyi: lehti- ja kartuusitupakkaa, paperossia useita merkkejä, ehkä sikariakin, arrakki- ja wadelmapunssia, kirsimarja- ynnä muita lajeja wiiniä, sekä punaista että valkoista portwiiniä, ehkä myös konjakkia ja karamelleja lapsille. Lääkeaineitakin oli, kuten kiinawiini, joka sisälsi yhden osan kiniiniä, yhden osa glyseriiniä ja kolme osaa sherryä. Sitä käytettiin ennen ateriaa vahvistavana ja ruokahalua herättävänä lääkkeenä.

Kaupassa myyjä mittasi irtotavaran koussikalla paperitruuttiin tai -pussiin, jonka punnitsi myymälävaa’alla, mikä oli tarkkaa hommaa, jossa ei saanut pihistää, vaan mieluummin piti antaa hieman reilusti. Sitten pussi tai truutti sitaistiin narulla kiinni ja tehtiin lenkki, josta oli hyvä kantaa. Reilulla kädellä mittaamisen lisäksi asiakkaat odottivat myös kaupantekijäisiä. Puodin tiskillä oli yleensä tätä varten miehille piipputupakkaa ja paperosseja, joita sitten savuteltiin kauppaa tehtäessä. Naiset eivät tupakoineet, koska sitä pidettiin huonomaineisuuden merkkinä. Lapsille kauppias varasi kaupanpäällisiksi karamelleja. Näin ostajat pysyivät tyytyväisinä ja kauppa houkutteli uusia vakioasiakkaista.

Kauppaa tehtiin yleisesti velaksi. Myyjä merkitsi niin rikkaiden kuin köyhienkin ostokset vastakirjaan ja asiakkaat maksoivat kertyneen velan vähintään kerran kuukaudessa, yleensä tilipäivänä. Kauppiaan piti olla tarkkana, kenelle velaksi myi, mutta liika tiukkuus karkotti ostajia, mikä sekin kävi kauppiaan kukkarolle. Kauppiaan kannatti siis tarkalla korvalla kuunnella puheita siitä, oliko joku asiakkaista sortunut huonoksi velanmaksajaksi.

Tuotteiden hinnat eivät olleet esillä kaupassa, vaan ostajan oli niitä kysyttävä, jolloin kauppias ne ilmoitti. Hinnoista tinkiminen oli maan tapa. Kaikki halusivat ostaa halvalla. Kun kaupunkilaisten kertaostokset olivat pieniä, vaikkapa 100 grammaa kahvinpapuja, oli ainainen tinkiminen myyjän kannalta rasittavaa ja aikaa vievää. Monet kauppiaat pakkasivatkin illalla seuraavaksi päiväksi annospusseja jouduttaakseen kaupantekoa. Jokainen annospussi oli kuitenkin vielä asiakkaan nähden kaupantekohetkellä uudelleen punnittava.

Kauppiaan työ alan pikku hiljaa laajetessa oli melko riskialtista puuhaa, mutta samalla houkutteli taloudellisella menestyksellä. Valtakunnalliset lamat ja paikalliset taantumat, hintojen heilahtelut sekä velallisten ja velkojien aseman muutokset saattoivat muutamassa kuukaudessa syöstä kokonaisen kaupungin kauppiaat vaikeuksiin ja vararikkoonkin asti. Toisaalta taitava kauppias saattoi muutamassa vuodessa kerätä huomattavan omaisuuden.

Karvarintalon kauppiaina Ekmanin pariskunta osoittautui riskeistä huolimatta ainakin edeltäjäänsä Örlundia menestyksekkäämmäksi. Fransin veroäyrit nousivat seitsemään, mutta laskivat sitten vuonna 1892 viiteen. Kun yhden äyrin veroperusteena oleva tulo laski samalla kolmesta sadasta kahteensataan markkaan, kaventuivat hänen vuositulonsa vankilan masinistin ajoista, vaikka olivatkin edelleen aivan kelvolliset.

Muutto Tampereelle

Kolme vuotta kaupan pitoa Hämeenlinnan keskustassa, Dahlbergin talossa riitti kuitenkin Ekmanin pariskunnalle. Syystä tai toisesta Frans ja Emmi päättivät muuttaa alkuvuodesta 1893 Tampereelle Amurin työläiskaupunginosaan, osoitteeseen Mustanlahdenkatu 8. Aivan kivenheiton päässä, rantapenkereen päällä kulkevan rautatien takana oli Mustanlahden satama, Näsijärven rannassa. Siitä itään Näsinkallion ja Nottbeckien linnan takana Soukanlahdessa oli Tamperen purjehdusseuran paviljonki. Siispä oivallinen paikka purjeiden kauppaamiseen. Toukokuussa 1893 Frans julkaisikin Aamulehdessä ilmoituksen, jossa tarjosi purjeiden ompelua ja merimiehentöitä joutuun ja halvalla.

Ilmeisesti Fransin taidoille oli kysyntää Tampereella, koska jo heinäkuussa Fransilla oli myynnissä uusi hyvin varustettu purjevene. Perheen asuntokin oli vaihtunut lännemmäksi ja oli nyt Hautausmaankadun ja Pumpulitehtaankadun kulmassa, Johan Oskar Perttulan omistamassa pitkässä hirsitalossa. Asukkaita talossa oli miltei viisikymmentä, Tampereen tehtaiden työväkeä perheineen, pari suutarikisälliä, vaskisepän oppipoika ja toinen kauppiaskin, Juho Hellsten perheineen. Sitten maaliskuussa 1894 Frans ilmoitti avaavansa ruokatavarapuodin Leanderin talossa Kyttälässä.

Rakennusmestari Paavo Leander oli ostanut toukokuussa 1890 Tampereen kaupungin järjestämässä huutokaupassa Kyttälän kaupunginosan uuden asemakaavan tontin numero 506 huikeaan 18650 markan hintaan. Uuden Koskikadun Verkatehtaan puoleisessa päässä sijainnut tontti ei kuitenkaan rikkonut ennätyksiä, koska sen naapurista, Hämeenkadun varrelta apteekkari Scheele maksoi 32000 markkaa ja kauppias Ruuskanen tontistaan toiselta puolelta Hämeenkatua vain viisisataa markkaa vähemmän. Hämeenkadun varren tonttien hinnat jäivät yleisesti noin neljäsosaan näistä huippuhinnoista, vaikka niistäkin tuli ”loistava voitto kaupungille”, niin kuin Aamulehti asian tuolloin ilmaisi.

Rakentamaan uudet tontinomistajat eivät päässeet aivan heti, koska tonteilla ja uusilla katualueilla oli vanhan Kyttälän numerotorppia. Kaupunki oli sanonut maanvuokrasopimukset irti ja antanut tälle asujaimistolle aikaa vuoden 1892 toukokuun alkuun purkaa töllinsä ja mökkinsä pois siirrettäväksi. Kyttälän asukkaat kuitenkin harasivat vastaan ja kirjelmöivät häädöstä aina senaattia myöten. Kaupunki ei antanut periksi, eikä lisäaikaa asumiseen herunut. Muuttoapua ja tonttejakin Näsijärven rantakallioilta kaupunki sen sijaan järjesti. Alkoi muuttoliike Soukanlahteen Armonkalliolle, Pirkkalan puolelle Pispalaan ja Messukylään Järvensivulle.

Koskenrannan ja Hämeenkadun tonttien osalta kaupunki ja uusien tonttien omistajat pitivät pintansa. Kaupungin kannalta syynä saattoi hyvinkin olla se, että Hämeensillan itäpäähän nousevat uudet talot katkaisivat Kyttälän vanhat kadut, mikä toimi numerotorppareille varmana merkkinä siitä, että piakkoin kaikkien olisi lähdettävä. Ennätyshintaiset tontit ostaneilla oli puolestaan kiire saada hankintansa tuottamaan vuokra- tai myyntituloja. Maistraatti hyväksyi talojen piirustukset pikapikaa ja rakennustyöt alkoivat heti toukokuussa vuonna 1892. Apteekkari Scheelen kaunis, puuleikkauksien koristeltu talo Hämeenkadun ja Koskikadun kulmaan valmistui jouluksi samana vuonna ja kolmattakymmenettä uuden Kyttälän puutaloa oli valmiina ja asuttuina keskitalven kynnyksellä.

Kivimuurien valmistumiseen meni kauemmin varsinkin, kun talvikuukausien ajaksi työt piti keskeyttää. Tukkukauppias Ruuskasen talo vastapäätä Scheelen apteekkia valmistui elokuun alussa 1893 ja syyskuussa Leanderinkin talo oli asumiskunnossa, koska siellä otettiin vastaan ilmoittautumisia kansakouluun. Ilmeisesti pienellä riskillä tontinostajat talonsa rakensivat, koska esim. Leanderin talon piirustukset kuvernöörinvirasto hyväksyi vasta toukokuussa 1895, kun talossa oli asuttu hyvät kaksi vuotta.

Keväällä 1894 Paavo Leander tarjosi vuokralle puotia uudessa kivitalossaan Werkatehtaan läheltä, kosken itäpuolelta. Frans tarttui tarjoukseen ja ilmoitti 6. maaliskuuta vastikää ilmestymään alkaneessa Tammerfors -lehdessä avaneensa makkaroihin erikoistuneen kaupan Leanderin talossa.

Viimeistään samana syksynä tamperelaistunut kauppiasperhe asettui myös asumaan kivimuuriin Tammerkosken rannalle. Ero Amurin työläiskortteliin oli varmasti huimaava. Talossa oli asuntoja kyökin ja kammarin bokseista salin, useamman kammarin, etehisen ja kyökin lukaaleihin. Asukkaatkin olivat osin toisenlaista väkeä. Rakennusmestari Leander perheineen ja palvelusväkineen asui tietysti talossa. Muina vuokralaisina oli kauppias, linjakirjuri, värimestari konttoristi ja leipuri kaikki perheineen ja palvelusväkineen. Yksineläjiäkin talossa oli, yksi fröökynä, kirjurin oppilas sekä työmiehiä ja työläisnaisia. Lihatuotteisiin erikoistuneen Fransin titteli oli nyt makkarantekijä. Hänen kahden Emminsa ja poikansa Kustaan lisäksi talouteen kuului seitsemäntoistakesäinen, Hämeenlinnasta tullut piika Anna Sofia Rosnell. Kaiken lisäksi talossa oli vesijohto.

Makkarantekijä ja lihakauppias

Fransin siirtyminen liha-alalle tapahtui täysin oikea-aikaisesti, sillä Tammerkosken itäpuolella ei ennestään ollut yhtään kaupungin kirjoissa olevaa makkarantekijää. Länsipuolella heitä oli kolme, tunnetuimpana J. A. Johansson, kaupunginvaltuusmies, jolla oli makkaratehdas kosken toisella puolella, Läntisellä Pitkäkadulla. Hänen kanssaan Fransin tiet risteäisivät useammallakin tavalla tulevaisuudessa.

Ajoitus oli oikea, mutta puodin tulevaisuudennäkymiä heikensi toisaalta Kyttälän väkimäärän lasku häätöjen seurauksena ja toisaalta heti Hämeensillan vastakkaisella puolella sijaitsevan kauppatorin läheisyys. Kilpailu asiakkaista myös lisääntyi. Vuonna 1896 kaupungissa oli jo viisi makkarantekijää. Näihin haasteisiin Frans vastasi laajentamalla makkaranmyynnin torikauppaan.

Tuotteet niin Ekmanin puodissa kuin kauppatorin myyntipaikallakin olivat ainakin aluksi muiden tekemiä. Maukkaiksi mainittujen riisiryynimakkaroiden valmistaja oli Augusta Palmén, joka itsekin syyskuun lopulla 1894 ilmoitteli tuotteestaan lehdessä.

Riisiryynimakkaroiden raaka-aineena olivat sianliha, vesi, riisiryynit, perunajauho, suola, mausteet ja veri. Makkaramassa puristettiin suoleen, joka suljettiin messinkineuloilla. Sitten makkara keitettiin muuripadassa, neulat poistettiin ja höyryävä, väriltään musta makkara oli valmis myyntiin. Kun lihaa valmistukseen kului vähän, oli makkara halpaa, siis oiva tuote työläiskaupungin torilla myytäväksi. Tosin ruotsinkielinen mainostus kielii siitä, että makkaralle tavoiteltiin varakkaampaakin ostajakuntaa.

Myöhemmin Frans käynnisti myös oman makkarantuotannon. Kesällä 1896 hän haki Hämeenlinnasta lehti-ilmoituksella makkarantekijää Tampereelle. Makkarantekijät hankkivat tarvitsemansa lihan, veren ja suolet Pyhäjärven puolella sijainneesta kaupungin teuraslaitoksesta, josta teurastajat tilauksesta niitä toimittivat. Muut raaka-aineet tulivat maalaisilta tai sekatavarakauppailta.

Vuona 1894 Tampereen kaupunki pyrki saamaan järjestystä villiksi käyneeseen torikauppaan. Torit olivat kaupunkilaisten pääasiallisia ostospaikkoja, koska puodit olivat yhä pieniä ja niitä oli harvakseltaan. Toreilla kaupattavan tavaran määrä kasvoi, monipuolistui ja perinteisten maalaismyyjien ohelle oli ilmaantunut monenkirjavia torikauppiaita. Erityisesti kauppatorilla, siis nykyisellä Keskustorilla oli tungosta, joten kaupunki pyrki siirtämään kalakauppaa, kuuman kahvin ja teen myyntiä sekä rihkamakauppaa Alarannan kalatorille ja hevostorille Pyynikiharjun laitaan. Torikaupan järjestäminen Tampereen poliisiwiraston ja rahatoimikammarin esittämällä tavalla kaatui kuitenkin valtuusmiesten kokouksessa. Päätös saatiin aikaiseksi ainoastaan halkojen, heinien, olkien, puutavaran ja sammalien myynnin siirtämisestä hevostorille, eli nykyiselle Pyynikontorille.

Kaupunki huutokauppasi kauppatorin myymäpaikat niin kuin ennenkin riveittäin. Arvokkaimmat tontit olivat rivien alkupäässä, ensimmäinen rivi tietysti kalleimpana. Huhtikuussa 1895 Frans huusi nelosrivin nelospaikan hintaan 26 markkaa vuodessa. Fransin viereisestä kolmosruudusta maksoi Karl August Johansson, niin ikään makkarantekijä ja makkaratehtailija J. A. Johanssonin pikkuveli 36 markkaa. Rivin kakkospaikan hankki Matti Moisio samaan hintaa, mutta ykköstontista Edward Ylinen sai pulittaa peräti 64 markkaa.

Seuraavana vuonna Frans huusi Ylisen ykköspaikan 51 markalla, naapuritonteilla säilyivät entiset myyjät. Näin mentiin pari seuraavaa vuotta. Vaikka myyntipaikkojen hinnat laskivat, syystä tai toisesta Frans palasi vuonna 1899 nelosrivin nelospaikalle siitä huolimatta, että ykkösruudun huutanut makkaratehtailija J. A. Johansson maksoi omastaan yhdeksän markkaa Fransia vähemmän. Ehkäpä pari vuotta nelospaikkaa pitäneen Augusta Lehtosen karkottaminen kuutospaikalle pakotti Fransin korottamaa huutoa 41 markkaan asti.

J. A. Johansson oli naimisissa kosken itäpuolelta Sorinahteesta kotoisin olevan Maria Roosin kanssa. Tällä oli nuorempi sisar Hilda, joka oli syntynyt samana vuonna 1881 kuin Ekmanien poika Kustaa. Ehkäpä nuoret tapasivat toisensa torilla. Hilda oli puotipalvelijana ja retusoijana Nils Rasmussenin valokuvausatelieerissä, joka vuoteen 1898 asti toimi kosken länsipuolella osoitteessa Hämeenkatu 19. Kustaa puolestaan pääsi koulun päätettyään oppipojaksi Johan Holtin kellosepänliikkeeseen kosken itäpuolelle, aivan Leanderin talon nurkan taakse, osoitteeseen Hämeenkatu 11.

Muutto Messukylään Järvensivulle

Vuosi 1898 merkitsi jälleen uuden elämänvaiheen alkua Fransille ja Emmille. Kauppiaspariskunta oli vaurastunut sen verran, että oman talon hankkiminen kävi mahdolliseksi. Ei sentään Tampereen kaupungista, jossa Kyttälänkin tonttien hinnat olivat kivunneet liian korkeiksi useimmille ihmisille. Tammelan puolelta vuokratontteja kyllä sai, mutta Ekmanien mielenkiinto suuntautui Järvensivulle, Messukylään. Alue oli noussut erityisesti torikauppiaiden suosioon. Sinne monet liha- ja kulkukauppiaat, makkarantekijät ja erityisesti leipurit muuttivat juuri vuosisadan kolmen viimeisen vuoden aikana. Waasan radan alapuolelle alkoi myös nousta teollisuutta, tiiliruukki ja kattohuopatehdas.

Kyttälän häädöt olivat jo aiemmin sysänneet työväkeä pystyttämään asumuksia Kalevanharjun rinteeseen Waasan radan yläpuolelle, josta Järvensivun entinen rälssitila vuokrasi edullisesti tontteja. Sijaintikin oli mukiinmenevä, kun kaupungin keskustaan oli vain puolen tunnin kävelymatka. Pika-ajurilla matka maksoi yhden markan ja viisikymmentä penniä. Vuokratontteja oli vajaat viisikymmentä ja asukasmäärä ylitti jo kolmesataa.

Fransin ja Emmin muuttopäätöstä edelsi varmasti kauppiasuran jatkumista koskeva pohdiskelu. Taloudellisesti perhe oli menestynyt paremmin kuin hyvin. Fransin tulot olivat viidessä vuodessa kolminkertaistuneet. Vuonna 1897 Fransin tulot olivat noin kahdeksankertaiset ammattitaitoisen työmiehen ansioihin verrattuna, vaikka olivatkin vielä kaukana kaupungin parhaiten ansaitsevista kauppiaista. Ansionlähteitä oli useita, Leanderin talon puoti, torimyynti ja purjevenekauppa.

Leanderin talon puodissa Ekmanit myivät makkaraa ja muita ruokatarpeita, mutta toimittivat asiakkaille tilauksesta muutakin. Elokuussa 1896 Frans julkaisi Aamulehdessä ilmoituksen: ”Se naishenkilö, joka on tilannut minulta naisten kultakellon no.11 kirjateoksen ”Kuljeksiva juutalainen eli Jerusalemin suutari” kanssa, tulkoon maksamaan 14 vuorokauden sisään, muutoin menettelen kuin omani kanssa”. Uusien liikehuoneistojen rakentaminen kiristi kuitenkin kilpailua kosken itäpuolella. Kesällä 1898 Emil Jäderholm avasi Hämeenkadun ja Wiinikankadun kulmatalon kivijalkakerrokseen pienen, 14 myyntipaikkaisen Kyttälän kauppahallin, jolle povailtiin hyvää tulevaisuutta. Paikkaa kehuttiin sanomalehdessä suurkaupunkimaiseksi, siistiksi ja mukavaksi. Ekmanien puodille se ei tiennyt hyvää.

Tampereen kaupunki oli vuodesta toiseen lykännyt uusien sääntöjen laatimista torikaupalle. Syyksi mainittiin useimmiten kosken länsipuolelle aiottu suuri kauppahalli, jonka valmistumisen jälkeen myös torikauppa saatettaisiin uuteen järjestykseen. Vihdoin keväällä 1898 käynnistyi kauppahallin suunnittelu. Sen paikaksi varmistui Hämeenkadulta Hallituskadun puolelle kaksi tonttia läpäisevä maa-alue korttelin verran kauppatorilta länteen. Rakennustyöt alkoivat saman vuonna ja kestivät kevääseen 1901.

Kaupungin huudattamien kauppatorin myymäpaikkojen hinnan lasku kuvasteli torikaupan kannattavuuden laskua. Syyttävä sormi osoitti useimmiten ns. välikauppiaita, jotka asuivat kaupungin ulkopuolella, ostivat maalaisilta tuotteita halvalla ja tulivat sitten maalaisina myymään niitä kaupunkiin. Koska välikauppiaat eivät joutuneet maksamaan kaupungille maksua toripaikasta saatikka veroja, pystyivät he myymään tuotteensa kaupungin omia torikauppiaita halvemmalla. Uuden hallin rakentaminen sekä raskas ja kannattavuudeltaan heikkenevä torikauppaa saivat Ekmanit varmasti miettimään hallikauppiaiksi ryhtymistä.

Fransilla oli myös muuta sivubisnestä. Käytännössä joka kevät hän myi tamperelaisissa lehdissä uutta purjevenettä. Ilmeisesti hän teki yhteistyötä veneen rakentajan kanssa, ompeli purjeet, takiloi veneen ja ilmoitti sitten myyntiin. Vuonna 1901 Frans välitti myyntiin myös kaupunkitaloa Turusta.

Kun Emmi-tytär keväällä 1998 päätti yläkoulun Tampereen Aleksanterinkoulussa ja tytön koulumatkakaan ei enää ollut esteenä, ostivat Ekmanit hirsistä rakennetun puutalon Järvensivulta, Messukyläntien varresta, tontilta numero 22, Talo oli suoraan hautausmaan alapuolella kohdassa, jossa harjun rinne kiipesi jyrkästi ylöspäin ja josta oli näköala etelään Waasan rautatien takana olevan tiiliruukin ja Iidesjärven yli Nekalaan ja Wiinikkaan. Perheen lisäksi uuteen taloon muutti 24 -vuotias piika Johanna Hällström. Viereisellä tontilta kaupungin suuntaan siirappia valmisti tehdas, jonka omistivat Dimitri Wasiljewitsch Schuring ja kauppias Konstantin Filipojewitsh Glastnikoff. Toisella puolella naapurina oli pellavatehtaalainen Juho Kustaa Kandolin Amanda vaimonsa, lastensa ja hyyryläistensä kanssa.

Hyvä asuinpaikka eteläinen harjunrinne oli. Niin luonnonihana, että niin raittiuskansa kuin työväenjärjestöjen väkikin tekivät harjulle kaupungista kävelyretkiä lippujen hulmutessa ja soittokuntien soittaessa. Ainakin väkimäärässä ja varmasti myös tunnelmassa huippua edusti juuri vuoden 1898 vapunpäivänä juomalakkokomitean aloitteesta tehty retki. Kello kymmeneltä aamulla wäkijuomalakkolaiset lähtivät marssimaan kaupungin halki. Matkalla heidän seuraansa liittyi paljon kaupunkilaisia niin, että väkeä oli harjulla lopulta yli kymmenentuhatta. Kaksi torvisoittokuntaa soitti, pöydillä tarjottiin raittiushenkistä juotavaa, viisi puhujaa nosti kansan innokkaisiin suosionosoituksiin ja huippukohta saavutettiin räätäli R. Waralan lausuessa tenhoisalla tavalla runon ”Wäkijuomalakko”. Juhlan välitön seuraus oli se, ettei Tampereen kaduilla nähty sinä vappuna sitä iljettävää juoppoelämää, vaikka wapunpäivä sattuikin pyhäpäiväksi.

Ekmanit ryhtyvät hallikauppiaiksi

Arkkitehti Hjalmar Åhbergin suunnittelema Tampereen kauppahalli avattiin asiakkaille 8. kesäkuuta 1901. Kaupungin rakennuttama halli oli aivan toista luokkaa kuin pienet yksityiset Kyttälän ja Tammelan kappahallit. Siinä oli pari sataa puotihuoneistoa ja myyntikoppia kahden pääkäytävän molemmilla puolilla. Hallia valaisivat kattoikkunat ja sähkövalo. Kellarikerroksessa oli kauppatavaran säilytystilat. Eräs arvioija kehui sanomalehdessä, että nyt sai jäässä säilytettyä kalaa Tampereella keskellä kesääkin. Hallin ja Hämeenkadun puoleisen kivimuurin lämmitys hoidettiin keskuslämmityksellä, jota hoitamaan kaupunki palkkasi lämmittäjän. Vesi halliin juoksi vesijohtoa pitkin.

Aivan kaikki ei sentään mennyt ihan nappiin. Hallin ulko-ovet eivät auenneet molempiin suuntiin, eivätkä menneet itsestään kiinni, kuten Turussa. Siitä seurasi, että ulko-ovet olivat aina auki. Kesällä pääsivät lämmin ilma, tomu, kärpäset ja rotat vapaasti halliin. Väittipä epäkohdista kaupunginvaltuusmiehille elokuussa kirjelmöinyt juustokauppias A. F. Iltanen nähneensä jopa kulkukoiria hallissa. Hallikauppiaiden työtä hankaloitti wipulaitteen, siis hissin puute, jonka takia kauppiaat joutuivat kantamaan tuotteensa kapeita rappusia pitkin hallin kellarista. Hallissa ei myöskään ollut työntökärryjä tavaroiden siirtoon. Kauppias Iltanen ehdotti myös hallin lattioiden peittämistä tomuverkoin ja puotien kattamista lyijylasilla myyjien omien kangas- ja paperikatosten sijaan yleisen siisteyden parantamiseksi. Jäähdytyslaitteistoa kauppias Iltanen ei edes tohtinut halliin esittää.

Arvostelusta huolimatta asiakkaita ensimmäisille hallikauppiaille riitti. Frans ja Emmi tahtoivat ehkä aluksi nähdä, kuinka myynti hallissa lähtee liikkeelle, kaupungin asettama lähtöhinta hallin myyntikopille oli nimittäin kova, 250 markkaa, eli noin viisinkuusinkertaisesti toripaikan keskimääräiseen hintaan verrattuna. Kauppa hallissa kävi kuin siimaa. Kun kaupunki järjesti seuraavan hallipaikkojen huutokaupan elokuun lopussa, hankki Frans itselleen myyntikopin numero 79 vain yhden markan lähtöhintaa kovemmalla huudolla. Viereisen myyntipaikan numero 77 huusi helsinkiläinen makkaratehtailija A. Seeck, jonka opissa pääkaupungissa J. A. Johansson oli aikaisemmin ollut. Jälkimmäisen makkara- ja lihaleikeliike oli hallin avaamisesta asti myynyt oman tehtaansa tuotteita paikoilla 73 ja 75.

Hallikaupan menestystä edesauttoi uusi torisääntö, jonka mukaan kauppatorilla ei saanut enää myydä ruokatarvikkeita. Poikkeuksena olivat maalaiset, joilla oikeus säilyi. Välikauppiaiden keinottelua uusi sääntö ei siis poistanut, mitä kaupungin omat torikauppiaat ankarasti arvostelivat. Ainakin lihatuotteiden osalta hallin lentävään lähtöön lienee vaikuttanut myös kuuma ja kuiva kesä jonka seurauksena heinäsato jäi pieneksi. Syksyä kohden teuraseläimiä oli paljon tarjolla ja lihan hinta laski, joten lihan, makkaran ja leikkeleiden myynti veti. Myös elintarvikkeiden tuonti edisti myyntiä. Venäjältä tuodut kananmunat olivat niin halpoja, vain 4-5 penniä kappale, että niitä syötiin työläisperheissäkin.

Kun syksyllä 1902 halliin avattiin maitokauppa, sieltä sai miltei kaikkea, mitä kaupunkilaisen ruokapöytään saattoi ajatella, jopa kukkia. Hyvä myynti rohkaisi hallikauppiaita myös laajentamaan. Ekmanitkin vuokrasivat pian oikealla puolellaan vapaana olleen myyntikopin numero 81. Tosin helpolla hallikauppakaan ei kannattanut. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita. Kun toripäivät olivat kestäneet aamuvarhaisesta iltapäivään, halli oli avoinna kello kuudesta aamulla iltakahdeksaan. Siinä tarvittiin lisätyövoimaa. Ekmaneilla oli ainakin ajoittain töissä kaksi miespuolista puotipalvelijaa, jotka myös asuivat Ekmanien talossa Järvensivulla.

Lapset aikuistuvat ja avioituvat

Koulunsa päätettyään Kustaa meni oppipojaksi Johan Holtin kellosepänliikkeeseen Hämeenkadulle. Heinäkuussa 1900 hän pyysi lupaa Tampereen käsityö- ja tehdasyhdistyksen waltuusmiesten kokoukselta kisällinäytteen tekemiseen. Kokous totesi, että ”saa Ekman sällinäytteeksi tehdä seinäkellon koneiston osia hrain Juho Holmsténin ja K. U. Helénin tarkastamina”. Kustaan valmistettavaksi määrätyt osat olivat hammasratas ja ”välli”. Syyskuun lopulla waltuusmiehet hyväksyivät Kustaan kisällinnäytteen arvolauseella kiitettävä. Muiden hyväksyttyjen tavoin Kustaa sai yhdistykseltä lahjaksi vuosikerran Suomen Teollisuuslehteä, ”kehotukseksi ammatissaan edistymään”. Lisäoppia kellosepän ammattiin Kustaa lähti hakemaan Ruotsista.

Kesällä 1902 Ekmanien kahdeksantoistavuotias tytär Emilia Elisabet kihlautui Ruotsin Haaparannasta kotoisin olleen Pehr Ewald Alvénin kanssa. Elokuun alussa pariskunta avioitui ja asettui asumaan Ekmanien taloon Ylä-Järvensivulle. Seuraavan vuoden kesäkuussa Emilialle ja Pehrille syntyi poikalapsi, joka sai nimen Harry Evald.

Myös Kustaa oli talven jälkeen palannut Ruotsista keväällä 1902. Viimeinen kuulutus avioliittoon Hilda Roosin kanssa luettiin elokuun alussa ja häät pidettiin kolmisen viikkoa myöhemmin, 24. elokuuta. Kustaan ja Hildan ensimmäinen lapsi Laine Erik eli Erkki syntyi marraskuun lopulla vuonna 1902. Toukokuussa 1903 Kustaa lähti Yhdysvaltoihin, New Yorkiin. Hänelle oli järjestynyt työpaikka, G. Mahlerin koru- ja kelloliikkestä Manhattanin Columbus Avenuella. Lokakuussa Hilda seurasi perässä valtameren yli pikku-Erkin kanssa. Perhe asui New Yorkissa aina vuonna 1907 tapahtuneeseen Tampereelle paluuseen asti. Silloin Suomeen saapui myös vuonna 1904 syntynyt Iiri -tytär.

Vuonna 1905 Perhr Alvén lähti Pohjois-Amerikkaan. Hänen vaimonsa Elisabet tai Liise, jota nimeä hän myöhemmin käytti jäi Harry -pojan kanssa Järvensivulle isovanhempiensa luokse. Sitten Liise pääsi opiskelemaan kätilöksi Helsinkiin Aleksanterin yliopiston synnytysopin laitokselle. Yhden vuoden kestäneiden opintojen jälkeen Liise palasi takaisin ja alkoi toimia kätilönä Järvensivulla.

Ekmanit eläköityvät

Kun lapset olivat päässeet itsenäisen elämän syrjästä kiinni, alkoivat Ekmanit miettiä hallikaupan lopettamista. Huhtikuussa 1910 Frans ilmoitti lehdessä luopuvansa 17 vuotta menestyksellä harjoittamastaan makkaraliikkeestä ja talosta hyvillä ehdoilla. Aivan heti kauppoja ei ilmeisesti syntynyt. Kauppahallin myyntikopit osti viimein Länsi-Suomen Karjanmyyntiosuuskunta, osuustoiminnallinen liike, joka aloitti toimintansa joulukuun alussa vuonna 1912. Järvensivun talon Ekmanit pitivät. Ostivatpa itselleen Järvensivun kantatilalta talonsa vuokratontinkin.

Ehkä juuri samalla tontinostoreissulla Järvensivun taloon, Frans osti Waasan radan eteläpuolelta parin sataa metriä omasta talostaan Ala-Järvensivun puolella sijainneen Koivuholman palstatilan, jonka omistajaksi hänet kirjattiin. Pian tila siirtyi Kustaalle, joka rakennutti siihen hirsitalon ja muutti siihen nyt jo viisilapsisine perheineen vuonna 1910. Hetken kaikki Ekmanin pariskunnan jälkeläiset asuivat kivenheiton päässä tosistaan, mutta sitten Liise muutti Harry -pojan kanssa Tampereen kaupungin puolelle Wartiotorninkadulle Juhannuskylään.

Johan Holt oli vuonna 1907 siirtynyt eläkkeelle ja myynyt Hämeenkatu 11:sta omistamassaan talossa sijainneen kellosepänliikkeensä Kustaalle. Hämeenkadulla kauppa kävi hyvin. Perheen asuessa Tampereella Kustaalle ja Emmille sýntyi kaksi lasta, Uolevi ja Hely. Järvensivulle muuton jälkeen 1910-luvulla perhe kasvoi vielä viidellä lapsella, joista ensi syntyi Eila, sitten Hilkka ja vielä kolme poikaa, Heimo, Mikko ja Matti, kun ensimmäinen maailmansota jo synkensi tulevaisuuden. Näin Fransilla ja Emmilla oli yhdeksän lastenlasta aivan kivenheiton päässä kotoaan.

Lasten muutettua Frans ja Emmi jäivät kahdestaan isoon taloon ja päättivät ottaa vuokralaisia. Kalevanharjun toisella puolella olivat venäläiset kasarmit, jonka upseeristolle Ekmanit vuokrasivat puolet asunnostaan. Upseerit olivat puolesta vuodesta vuoteen mittaisilla komennuksilla Tampereella. Kolmen vuoden aikana Ekmaneilla asui mm. kasarmin hammaslääkäri, jolla oli kolme lasta sekä eversti vaimoineen ja tyttärineen.

Vuokralaisten joukossa oli myös kapteeni, jonka kohtalosta Fransin ja Emmin pojantytär Hely kertoi näin: ”Tästä kapteenista, joka ei enää asunut heillä, mutta hänelle oli jäänyt alaoven avain ja sitä seurasi suuri seikkailu. Kun vallankumous oli Venäjällä tapahtunut lokakuussa, surmasivat sotamiehet Tampereellakin päällystöään. Tätä kapteenia oli hänen palvelijansa päässyt varoittamaan, mutta sotilaat lähtivät häntä ajamaan takaa. Hän juoksi alas harjunrinnettä Ekmanien talolle, avasi avaimella alaoven ja soitti hätäisesti ovikelloa. Kun Frans tuli avaamaan, puhalsi kapteeni hätäisesti kynttilän sammuksiin ja pyysi piilottamaan hänet jonnekin, koska sotamiehet ajavat takaa surmatakseen hänet. Kapteeni vannoi, ettei ollut miehille koskaan mitään pahaa tehnyt, mutta nämä olivat juovuksissa ja kiihotettu surmatöihin. Frans piilotti kapteenin kellariin. Emmi katseli ikkunaverhojen raosta, kun sotilaat juoksivat talon ohi radan alapuolella olleelle tiilitehtaalle. Näin kapteeni pelastui. Frans antoi kapteenille työmiehen vaatteet ja käteen lapun, jossa luki ”tämä on kuuro mies, auttakaa häntä pääsemään Venäjälle”. Sitten parin viikon kuluttua Ekmanien ovikello soi uudemman kerran ja oven takana oli sama mies. Frans kysyi, eikö tämä ollut päässyt Pietariin. Pääsin kyllä, sanoi mies kyyneleet silmissä, mutta siellä asiat ovat vielä huonommassa jamassa ja kaikki sukulaiseni on surmattu ja olen nyt yksin maailmassa”. Fransin kerrotaan yrittäneen järjestää kapteenille matkaa Ruotsiin, mutta onnistuiko tuo koskaan, on hämärän peitossa

Sitten maa suistui sisällissotaan vuonna 1918. Kustaan ja Fransin talot Järvensivulla säästyivät tuholta, vaikka saivatkin osansa kuulasateesta Kalevankankaan taistelun kulussa maaliskuun viimeisinä päivinä. Huhtikuun alussa, Tampereen valtauksen aikana Kustaan kellosepänliike paloi, samoin kuin läheinen Leander talo, jossa Ekmanit olivat asuneet ja pitäneet kauppapuotia. Niin tuhoutui myös suuri osa kosken itäpuolista kaupunkia.

Uskova mies

Nuoruudessaan Fransilla oli salaisuus. Ilmeisesi varhaisina vuosinaan merillä hän oli kokenut uskonnollisen kääntymyksen ja ryhtynyt metodistiksi. Eräs historiallisesti yhteensopiva paikka tälle herätykselle oli New Yorkin satama. Ajankohta on saattanut olla syksy 1866 eli pian Fransin lähdettyä Suomesta.

Englannin metodistikirkon järjestyksessä toinen lähetyslaiva John Wesley osui Tyynellä valtamerellä vuonna 1865 rajuun myrskyyn ja hyökyaalto heitti aluksen Tongan riutalle, mikä mursi laivan kölin. Laivaa korvaamaan kirkko hankki uuden, kolmimastoisen aluksen, joka sai nimekseen John Wesley II. Alus oli New Yorkin satamassa vuonna 1866 lähdössä Australiaan, johon se saapui seuraavana vuonna.

Suomeen metodismin tiedetään tulleen 1850 ja 1860 -luvuilla New Yorkin satamassa lähetyslaivalla uskoon tulleiden kristiinankaupunkilaisten merimiesten mukana. Ensimmäinen ruotsinkielinen metodistiseurakunta perustettiin Vaasaan vuonna 1881 ja seuraavina vuosina myös useisiin rannikkokaupunkeihin mukaan lukien Kristiinankaupunki. Ensimmäinen suomenkielinen seurakunta syntyi Porin vuonna 1892. Omaksi uskontokunnakseen metodistit järjestäytyivät vuonna 1892 kolme vuotta aiemmin voimaan tulleen eriuskolaislain pohjalta. Valtionkirkosta eroaminen ja vain omaan seurakuntaa kuuluminen oli käytännössä mahdotonta, koska kirkko toimi väestörekisterin pitäjänä eli piti kirjaa ihmisestä kehdosta hautaan.

Alunperin Englannissa syntynyt metodismi oli herätysliike, joka toimi merimiesten, satama-, kaivos- ja teollisuustyöläisten sekä vankien keskuudessa, siis niiden joukossa, joita kirkko ei tavoittanut. Henkilökohtaisen uskon ohella metodismille olivat tärkeitä sosiaaliset kysymykset, kuten vähäosaisten toimeentulo, hyväntekeväisyys, sairaiden auttaminen, tasa-arvon edistämien sekä raittius- ja rauhantyö.

Fransin elämässä metodistien sosiaalinen evankeliumi näkyi monella tavoin. Työ vankilassa varmasti toteutti tätä puolta hänessä elannon turvaamisen ohella. Saattoi hän tavata Matilda Wredenkin vankilassa aatelisneidon siellä vieraillessa 1880-luvun jälkipuoliskolla. Hämeenlinnan vankilassa Wrede kävi useasti neljän vuoden ajan. Sitten vankilan oman saaranmiehen aloitteesta vakilan johtaja Peter Brofeldt epäsi käynnit joksikin aikaa, koska Wreden katsottiin poikkeavan julistuksessaan kirkon opista, eikä siksi ollut sopiva vangeille puhumaan. Myöhemmin Brofeldt pyörsi päätöksensä, mutta luottamus oli mennyt ja Wrede lopetti vierailut.

Pian Järvensivulle muutettuuan Frans oli myös mukana hankkimassa paloruiskua omalle palokunnalle. Paahteinen ja tuulinen harjunrinne kapeine kujineen oli luonnostaan palonarka paikka. Tulipalon vaaraa lisäsivät siellä toimivat leipomot sekä erilaisten elintarpeiden valmistus siirapista makkaraan. Myös veden saanti muodosti jyrkässä maastossa ongelman. Järvensivulaiset puuhasivat yhteisiä kaivoja ja vesijohdostakin haaveiltiin. Fransilla jälkimmäisestä olikin kokemusta, koska hän oli vaurastuttuaan lahjoittanut Krisiinankaupungin lastenkodille vesijohdon. Se lienee ollut ensimmäinen koko kaupungissa.

Frans oli kätevä käsistään. Purjeiden ompelun ohella hän eläkepäivinään tikkasi lapsenlapsilleen tilkkupeitot ja valmisti vaimolleen kengät. Frans osallistui mielellään myös huushollin pitoon vaimonsa rinnalla. Auttoi pyykkituvassa, puutarhassa, ompeluhommissa ja ruuanlaitossa, mitä naapurit hieman ihmettelivät. Siinä saattoi tietysti olla kyse merillä opituista taidoista. Nuorukaisena pestautuessa joutui useimmiten ensin laivapojaksi, jolloin talousaskareet ruuanlaitosta ompeluun ja pyykkäykseen tulivat kyllä tutuiksi. Ehkäpä Frans myös edusti metodismille tyypillistä muita suopeampaa suhtautumista sukupuolten väliseen tasa-arvoon, joka 1800-luvun lopulta entisestään korostui. Tai siten hän yksinkertaisesti piti puuhailusta vaimonsa Emmin kanssa.

Kohden 1890-luvun loppua metodistikirkon toiminta Tampereella vilkastui ja jäsenmäärä kasvoi. Vuonna 1897 Tampereella aloitti toimintansa Metodistikirkon teologinen seminaari, jossa koulutettiin saarnaajat ja kirkon muut työntekijät. Kirkko hankki oman salin Kuninkaankadulta. Seurakuntalaiset kokoontuivat myös jäsenten kodeissa. Niin myös Fransin ja Emmin luona Ylä-Järvensivulla. Laupeudentyö ja laajeneva muu toiminta edellyttivät voimavaroja. Frans toimikin usean vuoden ajan kirkon Tampereen piirin waroittajana eli varainhankkijana.

Fransin ja Emmin tytär, Emilia Elisabet, tuleva kätilö, joka uskonveljien ja -sisarten joukossa tunnettiin etunimellä Liise, tunsi jo varhain kutsumusta laupeudentyöhön. Heti vuosisadan vaihteessa Liise toimi useamman vuoden metodistinuorten oman Epworth-liitto Walon laupeuden osaston puheenjohtajana. Laupeudenosaston sisaret ja veljet kävivät kodeissa, vaivaistalossa ja sairashuoneella sairaiden ja köyhien luona. Ilmeisesti seurakunnassa hän tapasi myös miehensä Pehr Ewald Alwenin, joka oli Haaparannassa toiminut vapaakirkollisten saarnaajana ja muuttanut sieltä Tampereelle.

Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota Suomessa olivat Fransille valtava pettymys. Kristilliset yhteisöt, metodisteista kristillisiin työväenjärjestöihin olivat vastustaneet sotaa ja pyrkineet levittämään rauhan sanomaa, mutta epäonnistuneet sodan estämisessä. Fransin henkilökohtainen rohkea sodanvastaisuus käy hyvin ilmi seuraavasta hänen pojantyttärensä Helyn kertomasta kohtaamisesta Järvensivun oman punakaartin kanssa: ”Alkuvuodesta 1918 Frans oli kaupassa, kun siellä puhuivat, että punaiset tekevät kotitarkastuksia etsien aseita. Frans oli siihen todennut, että kyllä hänelläkin on ase, mutta eivät ne sitä häneltä ota. Tuskin oli Frans päässyt kotinsa ovesta sisään, kun punakaartilaiset olivat jo tiukkaamassa, että missä se pyssy on, antakaa se tänne. Siitä Frans vallan tuohtui ja sanoi, ettei hänellä mitään pyssyä ole eikä ikinä tule olemaankaan. Punakaartilaiset siihen, että kaupassa sanoitte, että teillä on ase. Frans vastasi, että ase hänellä kyllä oli, mutta sellainen, joka ei kaartille kelpaa. Kun miehet komensivat tuomaan aseen, Frans meni kirjahyllylle, otti sieltä kookkaan Raamatun ja sanoi, että tämä on koko elämäni ajan ollut minun miekkani ja kilpeni, enkä ole muuta asetta tarvinnut enkä tarvitse. Punakaartilaiset sanoivat, että ihan hullu mies ja jättivät Fransin rauhaan.”

Koko elämän mittainen kova työ ja vaikeat ajat vaativat veronsa. Keväällä 1919 Frans sairastui ja kuoli toukokuuna 18 päivänä 70 vuoden viiden kuukauden ja 19 päivän aikaisena. Kuolinvuoteen äärellä olivat hänen vaimonsa Emmi ja pojanpoikansa Erkki. Kuolinsyyksi pappi kirjasi vanhuuden heikkouden ja keuhkotulehduksen.

Fransin kuoleman jälkeen Liise, Harry ja Emmi asuivat yhdessä Tampereen Juhannuskylässä, kunnes Liise muutti miehensä luokse Yhdysvaltoihin vuonna 1927. Emmi siirtyi Hämeenlinnan sukulaistensa luokse, jossa kuoli 11.elokuuta 1929.

Juha Holma