Last updated on 1.6.2022
Kustaava astuu ulos sairashuoneelta Lasareetinkadulle ja kääntyy kohti Nalkalantorin takana virtaavaa Tammerkoskea. Vilhelmi on kuollut. Kävi niin kuin kaupunginlääkäri Blåfeldt oli sanonut pian sen jälkeen, kun Vilhelmi oli lakanoilla kannettu pellavatehtaalta lasareettiin. Toivoa ei ollut. Kadulla kärrynpyörien jäljet ovat jäätynyt ajouriksi, joiden väliin hevosten kaviot ovat myllännet paakkuisen polun. Syntymättömän lapsen paino rasittaa väsyneitä jalkoja muhkuraisella kadulla. Varoen Kustaava ylittää torin ja tähyilee kosken ylittävää lossia. Hämeenkadun ja uuden Isonsillan kautta kävellen matka on liian pitkä, vaikka lossin kulku onkin epävarmaa näin illalla.
Lossi saapuu juuri Ratinaniemeltä torin rannan laituriin kyydissään kuorma-ajuri. Toinen odottaa kuljetusta kosken poikki vastarannalle, josta tiet haarautuvat Messukylään, Hatanpää kartanoon ja edelleen Pirkkalaan asti. Kustaava ottaa tukea laiturin kaiteesta ja nousee kärryjen perässä lossin puukannelle. Kun lossi irtoaa laiturista, Kustaava tuntee kasvoillaan koskesta pakkasilmaan nousevan huurun, johon sekoittuu tuhansissa piiseissä, takoissa ja tehtaiden höyrykattiloissa palavien tulien savun tuoksu.
Lossirannasta Kustaava nousee Ratinanmäelle, jonka alapuolella koskenmutkassa on Leanderin pesutupa, sen takana jyrkän hiekktöyrään alla on suvanto ympärillään alaputouksen tehtaat ja niiden taustalla lumipeitteinen, katulyhtyjen jo valaisema uusi silta. Vain kymmenen päivää aikaisemmin, sunnuntai-iltapäivänä Kustaava ja Vilhelmi lapsineen olivat laskeutuneet syyssateiden liejuksi pehmentämää tietä alas Sorinahdetta verkatehtaan sivuitse katselemaan uuden sillan avajaisjuhlaa. Ennen siltaa aukeava Kolmikanttitori oli tungokseen asti täynnä väkeä ja sillan korvassa, Hatanpään maitopuodin seinustalla he olivat pelänneet helmalasten tallautuvan väkijoukossa. Hilda ja Maria sylissään, Amanda ja Ida käsikkäin edessään he sitten olivat katsellet juhlaliputettua siltaa, jonka keskelle rakennetulla lavalla Schneevogtin soittokunta eläväisesti musisoi. Kaupungin valtuusmiesten puheenjohtajan, kauppaneuvos Hammarenin juhlapuhe ei oikein kantautunut väen humun yli, mutta eläköönhuudot ja Maamme -laulu sitäkin paremmin.
Risteyksessä, palovahti Sillmanin talon kohdalla Kustaava kääntyy ensin kaupunkiin päin Uudelle maantielle, sitten ruokakauppias Wileniuksen talon nurkalta Hautausmaantietä mäkeä ylös kohti rautatien ylikäytävää. Kohti Kyttälää viettävässä rinteessä, pienen niittykaistaleen takana, aivan ratapihan reunassa on muutama mökki, joiden ikkunoista pilkottaa valoa. Yhdessä asuu vuokralaisena Juhon vanhin sisar Hedda tyttärensä Karoliina Vilhelmiinan kanssa, ja naapurissa on Sorinahteen poliisikonstaapelin Kustaa Laivosen talo. Heille pitää ilmoittaa Vilhelmin kuolemasta, mutta nyt hetki on liian myöhäinen ja lapsille täytyy saada tieto isän kuolemasta ensin
Kaasuvalopylväät valaisevat tietä ratapihan penkereeseen asti, sitten on selvittävä omin silmin. Onneksi on hieman taivaanvaloa. Syksyn säkkipimeässä olisi vaikeaa löytää jalansijoja ylikäytävän jälkeen rinteeseen nousevalla tiellä. Kuunsirpin ja tähtien loiste heijastuu tiistaina sataneesta lumesta sinertäen ahteen mökit, niittypahaset, aseman, veturihallit ja makasiinit heikolla valollaan. Kustaava laskeutuu rautatien leikkauksen ylikäytävälle. Asemalla Nikolainkaupungista juuri saapuneen junan veturi päästää sihisten höyryä ja savua pakkasilmaan. Edessä jyrkän rinteen päällä laitimmaisen torpan valot tuikkivat vasten pimeää Kalevanharjua. Siellä odottavat Kustaavan tyttäret Amanda, Ida, Maria ja Hilda äitiään saapuvaksi.
Sorinahteen lesket
Vilhelmin tapaturma ja kuolema jättivät Kustaavan ja lapset pahaan ahdinkoon, mutta yksin hän ei kohtalonsa kanssa ollut. Pelkästään Sorinahteen parissa kymmenessä talopahasessa ja mökissä asui 1880-luvun puolivälissä 15 leskeä lapsineen. Leskistä nuorin oli vasta 22 -vuotias eikä vanhinkaan ollut täyttänyt viittäkymmentä. Taudit ja Tampereen tehtaat veivät miehiä ennenaikaiseen hautaan naisia useammin.
Kaiken lisäksi Kustaava oli miehensä kuollessa viimeisillään raskaana. Poikalapsi syntyi runsas kuukausi isänsä kuoleman jälkeen, 6. joulukuuta 1884. Pienokainen sai isänsä ja kymmenen vuotta aiemmin rokkoon kuolleen veljensä mukaan nimekseen Juho Vilhelmi. Pojan syntymä ja vasta kolmivuotias Hilda-tytär sitoivat Kustaavan kotiin, joten piiantyöt tai pyykkärinhommat eivät käyneet laatuun. Monet lesket palasivat miehensä kuoltua aikaisempiin töihinsä tehtaisiin elannon hankkimiseksi itselleen ja lapsilleen. Nelissäkymmenissä Kustaava oli kuitenkin liian vanha opettelemaan tehdastyöhön, johon useimmat naiset saivat oppinsa jo lapsina. Pienimpiä lapsia ei voinut myöskään jättää oman onnensa nojaan, kun Maria oli päivät alakoulussa ja isommat tytöt joutuisivat töihin.
Aivan osattomiksi leskeytyneet tehdastyöläisten vaimot eivät Tampereella jääneet, vaan tehtaiden kipu- ja eläkekassat maksoivat kuolemantapauksissa hautausavustusta ja pientä eläkettä, jonka suuruus määräytyi jälkeen jääneen perheen koon mukaa. Kustaavakin sai 12 markkaa arkkurahaa pellavatehtaan sairaus- ja eläkekassasta. Eläkettä tehdas maksoi Kustaavan lapsiluvun huomioiden ehkä noin kahdesta neljään markkaan viikossa. Ylimmilläänkin se vastasi suunnilleen kolmatta osaa Vilhelmin palkasta, eikä yksin riittänyt mitenkään edes jokapäiväisiin menoihin.
Rosilan torppa jäi Kustaavalle. Vuoden 1885 henkikirjaan hänet merkittiin talonomistajaksi. Hän omisti kaupungin vuokratontilla numero 353 olevat rakennukset, mutta tontista oli maksettava kaupungille arenti eli vuokra. Vaarana oli nyt, että Kustaava menettää torpan. Kaupungin ankarassa asuntopulassa työtä vailla oleva perhe olisi tuskin löytänyt uutta asuinsijaa. Torpan menetys olisi tiennyt perheen hajoamista ja vaivaishoidon piiriin joutumista. Lapset olisivat päätyneet lastenkotiin, josta heidät olisi huutokaupattu halvinta maksua vastaan eläteiksi. Kun maaseudulta Tampereelle tultiin huutolaisia hakemaan pitkienkin matkojen takaa, lapset olisivat saattanet joutua etäälle toisistaan ja äidistään. Lisäksi olisi tullut kaupatuksi tulemisen nöyryytys, kun lapset yksi kerrallaan esiteltäisiin elättejä huutamaan saapuneelle väelle.
Taistelu torpasta
Talven Kustaava kitkutteli jotenkin, mutta keväällä 1885 hänen oli pakko hakea ratkaisua tontinvuokra-asiaan, koska vuokra oli maksettava viimeistään heinäkuussa. Toukokuun alussa Kustaava lähetti Tampereen kaupungin valtuusmiehille anomuksen tontin vuokran alentamisesta tai poistamisesta kokonaan kyseiseltä vuodelta. Kustaaava kuvasi tilannettaan seuraavasti:
”Koska mieheni pellavatehtaan työläinen Johan Wilhelm Roos menneen vuoden marraskuussa putosi pellavakehräämöllä neljännestä kerroksesta ensimmäiseen sillä seurauksella, että hän neljä päivää myöhemmin kuoli paikallisessa sairaalassa jättäen jälkeensä minut ja neljä lasta, viidennen lapsen synnytin pian sen jälkeen joulukuun kuudentena, näen itseni kykenemättömäksi maksamaan kaupungille vuokraa Kyttälässä sijaitsevasta tontista numero 353, minkä seurauksena asumiseni kodissa on tullut epävarmaksi, varsinkin kun olen tässä tilanteessa joutunut olemaan kotona, kuten lapsenikin, vanhinta lukuun ottamatta, joka on ollut tehtaassa kahdeksan tuntia päivässä, en ole pystynyt ansaitsemaan mitään, josta syystä uskallan nöyrimmästi anoa herroilta kaupunginvaltuusmiehiltä tulla vapautetuksi vuokrasta sanotulle vuodelle, tai ainakin saada siihen alennusta; vuokra tekee 22 markkaa 40 penniä vuodessa, jota ehdotan yrittäväni kykyni mukaan vuosittain maksaa, minkä toivon voivani tehdä paremmin sitten kun lapseni ovat kasvaneet isommiksi, että voin tehdä jotain työtä, mikä kannattaa paremmin kuin kototyöt. Toivoen, että tämä anomukseni tule hyväksytyksi, Tampereella 16. toukokuuta 1885. Korkeasti kunnioittaen Kustaava Roos, pellavatehtaantyöläisenleski, tontti No 353, Kyttälän kaupunginosa.”
Toukokuun lopulla kaupunginvaltuusmiehet siirsivät Kustaavan anomuksen valmistelutoimikunnan selvitettäväksi, josta se palasi valtuusmiesten kokoukseen kesäkuun lopulla. Silloin valtuusmiehet katsoivat valmistelutoimikunnan esityksen mukaisesti, että asia kuului kaupungin rahatoimikamarille, joka saisi menetellä anomuksen suhteen haluamallaan tavalla. Näin aika tontinvuokran erääntymiseen kului umpeen. Kun rahatoimikamari vielä katsoi, että asia kuului pikemminkin vaivaishoidon kontolle, seikka, jonka Kustaava oli erityisesti tahtonut välttää, ja jätti asian päättämättä, tuli anomus käytännössä hylätyksi.
Kaupungin penseään ja välttelevään suhtautumiseen lienee ollut useita eri syitä. Kosken itärannan osto Hatanpään kartanolta ja liitos Tampereen kaupunkiin vuonna 1877 oli aiheuttanut kitkaa kaupunkilaisten ja liitosalueiden asukkaiden välillä. Kaupunkilaiset katsoivat, että kauppa oli tullut aivan liian kalliiksi, minkä lisäksi uudet kaupunkilaiset aiheuttivat pelkkiä kustannuksia ja epäjärjestystä ja vaivaisiakin oli tullut kaupungin ylläpidettäväksi iso joukko. Kun kaupunki oli heti liitoksen jälkeen nostanut tontinvuokria tuntuvasti, eikä suuremmin ryhtynyt parantamaan elinoloja kosken itäpuolella, vaikka tehtaalaiset maksoivat verojakin, kokivat kosken itäpuolen asukkaat joutuneensa kaupungin maksumiehiksi varsinkin, kun kaupungilla samanaikaisesti oli meneillään suuria rakennushankkeita, kuten kosken ylittävän uuden sillan ja kauppatorin laitaan nousevan raatihuoneen rakentaminen. Vuonna 1882 kaupunki sentään hankki 100 uutta katulyhtyä Sorinahteeseen pimeällä ja liukkaalla kelillä vaarallisiksi muuttuvia katupahasia valaisemaan.
Taustalla oli myös kysymys Kyttälän, Sorinahteen ja Erkkilän numerotorppareiden kohtalosta lähitulevaisuudessa. Liitosvuonna 1877 Tammerkosken itäpuolelle oli valmistunut uusi asemakaava, jonka toteuttaminen edellytti vanhojen torppien, töllien ja mökkien purkamista uusien kaupunkitalojen ja katujen tieltä. Uusien tonttien myynnillä oli tarkoitus kuitata kaupungin ottama laina kosken itäpuolisten maiden ostamiseksi. Asia oli mittasuhteiltaan valtava, koska alueella asui noin 6000 ihmistä eli vajaat puolet kaupungin asukasmäärästä, suurimmaksi osaksi tehtaiden työläisiä. Näille uuden asemankaavan mukaisten tonttien hinnat olivat aivan liian kalliita, joten heidät oli saatava aikaa myöden muuttamaan muualle. Kerralla se ei onnistunut. Kun tehtaat tarvitsivat työläisensä ja nämä asuinpaikan, suunnitelmat kosken itärannan osalta jumiutuivat. Näistä syistä kaupunki oli uusinut tontinvuokrasopimukset viidentoista vuoden ajaksi heti alueliitoksen jälkeen. Näin myös Kustaavalla oli, ensimmäistä kertaa torpan historiassa, paperille kirjattu vuoteen 1892 ulottuva arenti Rosilan torpan tontista.
Häätöuhka ei suoranaisesti koskenut Rosilan torppaa, koska se sijaitsi Sorinahteessa rautatien itäpuolella ja tontti No. 353 säilyisi uuden kaavan toteutuessakin. Tontinvuokrista kertyi kuitenkin kaupungille merkittävästi tuloja. Kun kaupunki ei saanut rahaa uuden asemakaavan mukaisten tonttien myynnistä ennakoidulla tavalla, paikkasivat vuokratulot tätä tulonlähdettä pitkälle 1890-luvulle saakka, jolloin uuden Kyttälän rakentaminen varsinaisesti käynnistyi. Siihen saakka kaupunki piti tiukasti kiinni vuokratuloistaan.
Kosken itäpuolen numerotorpparit puolestaan luopuivat asumuksistaan ainoastaan pakon edessä, joten torppien omistajat vaihtuivat harvakseltaan, joko arentin siirtona tai huutokaupassa. Kaupungin rahatoimikamarin luvalla oli mahdollista siirtää vuokraoikeus toiselle, esimerkiksi vanhemmilta jollekulle lapsista. Näin torppa saatiin säilymään samassa perheessä. Jos arentia ei maksanut saattoi edessä olla huutokauppa, joko vapaaehtoinen tai ns. ryöstöhuutokauppa, jossa vuokraoikeus myytiin ja samalla saatettiin kaupata myös rakennukset rästien kattamiseksi.
Kustaavan anomus osui siis kaupungin kannalta arkaan paikkaan. Kaupunki ei aikonut luopua tontinvuokratulostaan edes lesken ahdingon edessä, mutta pyrki samalla välttämään tunteiden nostatuksen, koska kosken itäpuolen asukkaat olivat jo ryhtyneet puolustamaan asiaansa uusina kaupunkilaisina, ehkä ensimmäisinä koko maan historiassa. Kaupunginisien kannalta oli siis kätevintä haudata Kustaavan anomus hiljaisesti byrokratiaan.
Kustaava ei kutenkaan menettänyt Rosilan torppaa. Muistitiedon mukaan Vilhelmin veljet tulivat apuun ja Kustaava sai tontinvuokran maksettua. Kaikki Kustaavan viisi lankoa olivat tuohon aikaan töissä Finlaysonin puuvillatehtaan eri osastoilla. Veljeksistä nuorin Viktor asui vuokralaisena Fredrik Dalgrenin torpassa, Sorinahteen alarinteessä, uuden Vaasanradan rautatiesillan katveessa, Lempäälään johtavan tien varressa. Vihtori oli mennyt naimisiin Dalgrenin tyttären, Kustaava Karoliinan kanssa, joka toisen nimensä mukaisesti tunnettiin Karoliina Roosina. Viktorilla ja hänen vaimollaan oli neljä suunnilleen Kustaavan nuorimmaisten ikäistä lasta. Serkuksista oli varmasti seuraa toisilleen ja Karoliinasta tukea Kustaavalle näinä vaikeina aikoina.
Kun asunnon säilymisestä tuli varmuus, alkoi tulevaisuus muutoinkin näyttää Kustaavalle hieman valoisammalta. Henkiverosta, joka 16-63 vuotiailta naisilta oli markan vuodessa, Kustaava vapautettiin kahdelta seuraavalta vuodelta. Veroa ei tarvinnut maksaa sen, jolla oli vähintään kolme alle kymmenenvuotiasta lasta tai viisi alle 16-vuotiasta lasta. Vero tuli maksuun vuonna 1887, kun Amanda oli täyttänyt 16 ja Maria 10 vuotta. Silloin maksajia oli perheessä jo kaksi, koska myös Amanda joutui verolle. Kustaavasta oli tullut kaupungin kirjoissa talonomistaja.
Naisten talous
Kuten Kustaavan anomuksesta näkyy, hänen vanhin tyttärensä Amanda Josefiina oli jo ansiotyössä. Hän oli mennyt Finlaysonin puuvillatehtaaseen joulukuussa 1883 vain kolmetoistavuotiaana isänsä vielä eläessä. Aivan tuntemattomien joukkoon Amanda ei pumpulitehtaalla joutunut. Viiden jo mainitun sedän lisäksi Amandan tädit Hedda ja Karoliina Vilhelmiina, sekä Heddan tytär niin ikään Karoliina Vilhelmiina työskentelivät jo Finlaysonilla, jonka kehruuosastolla Amandalta vierähti seuraavat 26 vuotta.
Kustaavan kaupungin valtuusmiehille jättämästä anomuksesta käy myös ilmi, että Amanda teki normaalia lyhyempää työpäivää, mikä johtui siitä, että vuoden 1879 elinkeinolaki oli rajoittanut alle 15-vuotiaiden lasten työpäivän kahdeksaan tuntiin ja kieltänyt teettämästä heillä yötyötä ilman erillistä lupaa, vaikka tehtaat rikkoivat määräystä yleisesti. Palkka oli aluksi noin kolmanneksen täydestä palkasta, ja kun kahden, kolmen vuoden kuluttua Amanda oli täysin oppinut ja pääsi puolplikaksi, maksoi puuvillatehdas hänelle palkkaa kuusi, seitsemän markkaa viikossa. Se oli noin puolet miesten viikkoansiosta.
Kun Amanda oli pääsyt leivänsyrjään kiinni, merkittiin hänet jo vuonna 1886 henkikirjaan Kustaavan hyyryläiseksi. Muistakin vuokralaisista olisi Kustaava lisätuloja saanut. Monet Kyttälän mökeistä olivat tupaten täynnä asujia, ja olihan Rosilassakin aikaisemmin vuokralaisia pidetty. Ehkäpä pienten lasten vuoksi Kustaava ei kuitenkaan muita vuokravieraita ottanut.
Iida jäi kotiin, koska ei ikänsä puolesta vielä 12-vuotiaana kelvannut tehtaaseen, ja äidin oli etsittävä satunnaisia ansioita vaikkapa vieraiden pyykinpesusta perheensä hengenpitimiksi. Näin syntyi naisten talous, joka maaseutuolosuhteissa olisi ollut mahdoton, mutta jolle 1880-luvun loppupuolen teollistuva kaupunki tarjosi niukan selviytymismahdollisuuden.
Tehtaankouluun ja kansakouluun
Kustaavan tyttäristä vanhin, Amanda kävi yhden luokan Pellavatehtaan omaa koulua, koska hänen isänsä oli tehtaalla töissä. Tehtaan työläiset pitivät velvollisuutenaan käyttää lapsiaan tehtaan koulussa. Se oli perustettu jo vuonna 1860 ja toimi aluksi tehtaan verstaan yläpuolella sijanneessa huoneessa, aivan Juhon työpaikan vieressä. Vuonna 1872 koulu siirtyi läheiselle, tehtaan muurien sisäpuolella sijainneelle Masunninmäelle pystytettyyn koulurakennukseen, johon avattiin myös lainakirjasto. Samana syksynä aloitti myös ensimmäinen kunnallinen kansakoulu toimintansa kantakaupungissa, kosken länsipuolella. Aivan ongelmitta ei uuden koulurakennuksen käyttöönotto sujunut. Talvella Näsijärven yli puhaltava viima kylmensi hataran hirsirakennuksen luokkahuoneet niin, että koulua oli käytävä päällysvaatteet päällä. Asia ei ollut mitenkään poikkeuksellinen Tampereella toimintansa aloittaneessa kansakouluissakaan. Joillekin opettajille maksettiin kipurahaa talvikuukausilta luokkahuoneiden kylmyyden vuoksi.
Vuonna 1868 Pellavatehtaan koulun opettajaksi oli valittu Antti Tervo, Kainuun köyhistä oloista ponnistanut suomalaisuusmies, josta tuli ensimmäinen seminaarin käynyt kansakoulunopettaja Tampereella. Tervo nykyaikaisti opetusta, jota annettiin suomen kielellä, tytöille ja pojille omissa luokissaan. Opetus pohjautui nyt opettajan ohjaukseen, kun aikaisemmin vallitsevana oli ollut lateraalikoulujen mallin mukainen opetus, jossa vanhemmat oppilaat opettivat nuorempia. Tyttöpuolen opettajana toimi vuodesta 1869 lähtien Jyväskylän seminaarista vasta valmistunut Johanna Hackstedt, papintytär Vesilahdelta. Amandan käymällä ensimmäisellä luokalla luettiin katekismusta ja raamatunhistoriaa, harjoitettiin laskentoa, sisälukua ja kirjoitusta. Pellavatehtaan koulussa oli koulusalien välissä myös kapea tila, jos voimisteltiin ja jossa lainakirjasto sijaitsi.
Amandan nuorempi sisko Iida meni kansakouluun yhdeksänvuotiaana syksyllä 1882, jolloin kaupunki avasi Erkkilän tilan entiseen päärakennukseen kaksiluokkaisen alakoulun, mikä kohensi huomattavasti Tammerkosken itäisen puolen kouluoloja. Historioitsijan mukaan kivenheiton päässä Pikkusillasta sijainnut koulurakennus oli ”suhteellisen terveellisellä paikalla, Kyttälän olosuhteisiin nähden”. Sen kujat olivat syksyisin niin rapakkoisia, etteivät opettajat ja oppilaat tahtoneet aina Erkkilän kouluunkaan päästä. Oppilaita kouluun tuli kuitenkin heti niin paljon, että sitä käytiin kahdessa lukuvuorossa, kaksikymmentä tuntia viikossa vuoroa kohden.
Iida menestyi koulussa alaluokilla hyvin. Erityisesti sujui lukeminen, josta todistukseen tuli numeroksi yhdeksän. Kahdeksikon Ida sai biblian historiassa ja katekismossa. Kirjoituksessa, joka käsitti kaunokirjoituksen, oli numero seitsemän ja laskennossa kutonen. Erityisen hankalia näyttävät olleen laulanto ja käsityöt. Molemmista Iida sai vitosen. Kun vain tytöille alaluokilla opetetut käsityöt, jossa ensimmäisellä luokalla ohjelmassa oli mm. kutomista ja ompelua, osoittautuivat pienille lapsille hankalaksi, siirsikin kaupunki niiden aloituksen ylemmille luokille.
Koulussa menestyminen edellytti läksyjen osaamista sujuvasti niiden sisältö toistaen, tai kuten katekismuksessa, ulkoa opittuna. Kuvaannossa eli piirustuksessa käytettiin saksalaisia kaavamalleja, joiden pohjalta, pisteitä yhdistelmällä oppilaat saivat aikaan kuvia kasvoista, kokonaisista ihmisistä ja eläimistä. Laulussa painopiste oli virsien opettelussa, mutta myös joitakin lastenlauluja opeteltiin.
Isän kuoleman jälkeen Iidan oli vaikea keskittyä koulukäyntiin, mikä näkyi koulumenestyksessä, mutta saattoi asiaan vaikuttaa myös siirtyminen yläkoulun ensimmäiselle luokalle kosken länsipuolelle. Ahkeruuden ja tarkkaavaisuuden numerot laskivat, uskonnon molemmat numerot romahtivat vitoseen, muutkin numerot kärsivät. Erityisen vaikeaa Iidalla oli vasta kolmannelta luokalta alkaneissa oppiaineissa, joista pohjanoteeraus, kolmonen tuli maantiedossa. Toukokuun lopussa 1885 Iida erosi koulusta.
Maria ja Hilda käyvät myös yläkoulun
Koko 1880-luvun kansakoulu Tampereella laajeni, luokkatasoja tuli lisää, kun koulukäynnin suosio kasvoi. Mitään yleistä oppivelvollisuutta ei tuohon aikaan ollut olemassa. Vuonna 1879 oli alle 12-vuotiaiden lasten tehdastyö kielletty, joten koulu oli heille luonnollinen vaihtoehto, vaikka työtä heille oli tehtaiden ulkopuolellakin tarjolla. Vuosikymmenen kuluessa vaadittiin yhä painokkaammin tehtaisiin töihin tulevilta vanhemmilta lapsilta luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa. Vuonna 1889 vaade kirjattiin senaatin antamaan asetukseen muodossa, että niille alle viisitoistavuotiaille tehtaan työläisille, joilta kyseiset taidot puuttuivat, oli järjestettävä opetusta, minkä seurauksena syntyi tehtaalaiskoulu. Paitsi tehtaisiin tarjosi koulunkäynti tien myös muihin ammatteihin, mikä sitten toteutuikin Kustaavan kahden nuoremmat tyttären, Marian ja Hildan kohdalla.
Idan nuorempi sisar Maria, jota myös Marriiksi kutsuttiin, meni seitsemän vuotiaana syksyllä 1883 Erkkilän kouluun, jossa Ida tuolloin oli alakoulun toisella luokalla. Kahta vuotta myöhemmin Maria siirtyi yläkouluun Tammerkosken länsipuolelle. Ehkä kodin murheet painoivat myös Mariaa, koska ahkeruus ja tarkkaavaisuus eivät tahtoneet riittää koulukäyntiin yläkoulun ensimmäisellä luokalla. Uskonnon molemmat aineet, laskento, maantieto ja piirustus sujuivat alakanttiin, vain viitosen arvoisesti. Sen sijaan lukeminen, kaunokirjoitus ja voimistelu olivat paremmalla tolalla, samoin kuin käsityöt.
Syksystä 1887 Marian numerot alkoivat kohentua. Ainoa vitonen tuli katekismuksesta. Käsitöissä, jossa tehtävänä opetussuunnitelman mukaan oli naisten sukkien kutominen ja naisten paidan ompelu, numero oli jo kahdeksan. Tosin aina ei eteneminen opetussuunnitelman mukaan onnistunut, koska oppilaat toivat käsityötarpeet kotoaan, kuka mitäkin mukaansa sai. Seuraavana vuonna, kolmannella luokalla oppilaat valmistivat miesten paidan ja naisten housut. Yläkoulun viimeisellä luokalla tehtäväksi annettiin naisten liivit, jotka tuli piirtää, leikata ja ommella, sekä parsimista paikkaamista ja sukkien kudontaa. Kun käsityöt sujuivat Marialta, ryhtyi hän koulusta päästyään keväällä 1889, kolmetoista täytettyään ompelijaksi. Samalla Mariasta tuli sisarussarjasta ensimmäinen koko kuusiluokkaisen kansakoulun käynyt lapsi.
Työtä, surua ja lisää koulua
Iida meni vuonna 1886 pellavatehtaan kehruuosastolle töihin, samaan rakennukseen, jossa hänen isänsä oli kohtalokkaalla tavalla pudonnut vain runsas vuosi aikaisemmin. Hän oli edellisenä kesänä ohittanut tehdastyöhön vaadittavan 12 vuoden iän. Työvuosia pellavatehtaalla Iidalle kertyykin sitten nelisenkymmentä. Vuonna 1890 Iida merkittiin henkikirjaan Kustaavan vuokralaiseksi ja tuli samalla verovelvolliseksi.
Kun Iida meni töihin, Hildan koulun aloitus viivästyi, koska Kustaava lienee tarvinnut kaitsijaa pienelle Juho-pojalle. Sitten keväällä 1888 Kustaava ja tyttäriä kohtasi uusi murhenäytelmä. Neljättä ikävuottaan käyvä Juho Vilhelmi sairastui ja kuoli toukokuun kymmenentenä päivänä. Kuoleman aiheuttajaksi merkittiin suonenveto, melko yleinen taaperoikäisten kuolinsyy tuohon aikaan. Sen aiheutti rukiin loissieni, torajyvä, jonka sisältämät myrkyt saattoivat aiheuttaa kuolioita raajoissa, yleistä sekavuutta, hallusinaatioita, kouristuksia ja pienillä lapsilla lamauttivat hengityksen. Huonosti puhdistetussa leipärukiissa saattoi olla jopa kymmenesosa torajyvää, mikä sitten aiheutti leipää syövien lasten kuolemia.
Pikku-Juhon surullisen kuoleman jälkeen Hilda aloitti koulun syksyllä 1889 lähempänä yhdeksää ikävuottaan. Erkkilän alakoulua käynyt Hilda oli hyväkäytöksinen, ahkera ja tunnollinen oppilas. Kun kaikki numerot olivat seitsemästä ylöspäin, Hilda kuului luokan parhaiden oppilaiden joukkoon. Yläkoulua ei kosken itäpuolella vielä ollut, joten syksystä 1891 alkoi koulumatka kulkea Hämeensillan yli kosken länsipuolelle, todennäköisimmin ns. Alakouluun.
Suomalainen reaalikoulu oli vastikään muuttanut Satamakadun ja Läntisen puistokadun eli nykyisen Hämeenpuiston kulmassa sijainneesta koulurakennuksesta Aleksanterin kirkon viereen uuteen tiilirakennukseen ja muuttunut Reaalilyseoksi. Näin kansakoulun käyttöön vapautunutta rakennusta alettiin kutsua Alakouluksi ja siihen sijoitettiin koko yläkoulun neljästä tyttöluokasta kolme.
Koulutunteja yläkoulussa oli luokkatasosta riippuen 28-30 yhteensä kahdessatoista eri oppiaineessa: uskonoppi, äidinkieli, kirjoitus, maantieto, Suomen ja yleinen historia, luvunlasku, mittausoppi, luonnontieto, kuvaanto, laulu, voimistelu ja käsityöt. Hildan yläkoulu venyi viisivuotiseksi, koska hän oli poissa kevätlukukauden 1893, ehkäpä jonkin sairauden takia. Noina aikoina esimerkiksi tulirokko edellytti puolentoista kuukauden lepoa, jolloin yksi lukukausi saattoi mennä kokonaan pilalle. Seuraavana syksynä Hilda kävi toistamiseen toisen luokan syyslukukauden, minkä seurauksena yläkouluun siirtymisen jälkeen hieman laskeneet arvosanat nousivat luokan kärkipäähän. Seuraavatkin vuodet sujuivat myös hyvin ja Hilda sai päästötodistuksen yläkoulusta toukokuun lopussa vuonna 1896.
Numeroiden perusteella Hildan suosikkiaine oli äidinkieli, koska lukemisessa ja kaunokirjoituksessa arvosana oli luokalta toiselle yhdeksän. Myös voimistelu ja käsityöt sujuivat hienosti. Sen sijaan laskento ja mittausoppi tuottivat Hildalle enemmän päänvaivaa, vaikka niissä arvosanana viisi olikin aika yleinen hänen oppilastovereillaankin. Arvosanoihin saattoi vaikuttaa myös se, että yläkoulussa kullakin aineella oli omat opettajansa, ja näillä omat arviointiperusteensa.
Pyykkäystä ja ompelutöitä
Kauppias Tuomas Leander rakennutti kaupungin ensimmäisen pesulaitoksen keväällä vuonna 1885 Tammerkosken itätörmälle, Sorinahteen alapuolelle, Ratinan notkelmaan. Tampereen Sanomat kuvaili suunnitelmaa kirjoittamalla, että ”aiotaan pesulaitos rakentaa siten, että vaatteiden sotkeminen ja huuhtominen toimitetaan sisällä huoneessa, joten siis kartetaan tuo ihmisrääkkäykseltä tuntuva vaateiden huuhtominen ulkona avannolla talvisin”. Laitoksesta tuli maksullinen, koska omistaja lupasi, että mikäli se tulee kannattamaan yhdistää omistaja siihen ”höyryllä käyvään vedenottokoneen, josta lupaa ilmaiseksi vettä tulipalon sattuessa”. Pyykkäreiden ammattikunnalla, piioille ja yleensäkin vaimoväelle, joka joutui käsipelillä pesuhommat hoitamaan, pyykkihuoneen tulo tiesi pientä helpotusta ankariin työolosuhteisiin.Kuva
Pesijättärien tai pyykkäreiden ammattikunta on yksi niistä lukuisista, joita kaupunkiin oli syntynyt tehdastyö- ja käsityöammattien ohelle teollistumisen seurauksena. Se tiesi lisäansioita työläisperheille ja kuten Kustaavan tapauksessa, mahdollisti itsenäisen elämän vailla elannon turvaavaa aviomiestä. Vaikka pyykkärit eivät ansioistaan veroja maksaneetkaan, myös kaupungin näkökulmasta tällainen työ oli edullista, ainakin niin kauan, kuin se ei edellyttänyt siltä suurempia investointeja. Ansiot pitivät nimittäin köyhät poissa kaupungin kukkarolta. Juuri tällä perusteltiin myös pesulaitoksen perustamislupaa. Kun pyykkimuijat pysyivät paremmin terveinä, he rasittivat vähemmän kaupungin vaivaiskassaa. Pesulaitos lupaili siis pyykkäreille helpotusta koviin työoloihin.
Raskasta hommaa pyykinpesu oli, kovuudeltaan aivan miesten metsä- tai maatöiden luokkaa. Ensin pyykit täytyi viedä käsirattailla tai kelkalla pesupaikalle, saunaan tai niin kuin Sorinahteesta, jossa oli huonosti kaivovettä, kosken rantaan. Kuivien pyykkien kanssa alamäkeen ehkä vielä menetteli, mutta raskaiden märkien pyykkien kanssa paluu oli raskasta, varsinkin, kun tie oli usein huonossa kunnossa. Sorinahteelaiset vaativat jo talvella 1884 kaupunkia rakentamaan uuden, alas Ratinanlahteen kulkevan tien, koska asujat kantoivat sieltä vettä mökkeihinsä, mutta kaupungin rahatoimikammari ei uutta vesitietä suostunut rakentamaan. ”Saavat sorinmäkeläiset tyytyä vanhaan tiehensä ja talsia kurassa ja liassa niin kuin ennenkin”, kuten nimimerkki Ohhoh! Tampereen Sanomissa päätöstä kommentoi.
Pyykki pestiin pesulaitoksessa, jossa saattoi olla suuri pyykkitupa muuripatoineen tai vain pelkkä laituri järven rannassa tai koskessa. Pari kertaa vuodessa pestävät lakanat, tyynynliinat, pöytäliinat ja pyyhkeet liotettiin ensin yön yli, pestiin sappisaippualla, valkoiset keitettiin pesun jälkeen lipeävedessä. Lopuksi märät, painavat pyykit huuhdottiin eli virutettiin kylmässä vedessä, talvisin avannossa ja väännettiin käsin enimmät vedet pois ennen kuivumaan viemistä. Vaatteet pestiin nyrkkipyykkinä tai pyykkikartulla hakkaamalla.
Tammerkoskessa oli useita pesulaitureita, Hämeensillan alapuolella, Leanderin pesulan edustalla Ratinan suvannossa ja Nalkalan torin paikkeilla, johon kaupunki 1880-luvun lopulla rakensi oman pesulaitoksen. Laitureilla polvillaan pesijättäret viruttivat pyykkejään, mikä saattoi jäisillä keleillä olla myös vaarallista. Joskus jouduttiin koskesta pelastamaan sinne luiskahtaneita pyykkäreitä. Kerran Nalkalan pyykkilaituri myös irtosi köysistään ja vei pesijättäret Pyhäjärvelle, josta heidät sitten noudettiin veneillä takaisin rantaan.
Kylmässä vedessä, talvella viimassa ja pakkasessa tehtävä työ kävi terveyden päälle. Nimimerkki ”Eräs” kysyikin Tampereen Sanomissa vuonna 1897: ”Eiköhän tämä liene terveydelliseltä kannalta hyvin arveluttavaa? Eiköhän moni kova tauti, pitkällinen kipu ja wuosia kestänyt jäsenten kolotus liene alkujansa tämmöiseltä pyykkireissulta. Moni ammattipesijä on wanhoilla päiwillään ”leinin” runtelema.” Näin kävi myös Kustaavalle, jonka vanhuuden päiviä leini eli reumatismi kovalla tavalla varjosti. Niinpä hänen lapsenlapsensa ryhtyivät kutsumaan hänta Kippeeksi mummuksi.
Kaupunki kasvaa kohisten
1800-luvun viimeisten kahden vuosikymmenen aikana Tampere kasvoi huimasti. Vanhat teollisuuslaitokset laajensivat, uusia perustettiin ja aina vain lisää väkeä virtasi kaupunkiin. Kaupungin väkiluku kolminkertaistui runsaasta kymmenestä tuhannesta yli kolmeenkymmeneen tuhanteen.
Kasvun kiihdyttäjänä toimivat rautatiet, joista ensimmäinen Helsingistä Tampereelle oli valmistunut jo vuonna 1876. Pietarin ja Helsingin välille oli valmistunut rautatieyhteys jo vuonna 1870. Seuraavaksi valmistui rata Nikolainkaupunkiin eli Vaasaan vuonna 1883. Näin Tampere oli molemmista päistään satamakaupunkiin päättyvän rautatielinjan keskikohdassa ja sieltä oli myös ympärivuotinen yhteys Venäjän keisarikunnan pääkaupunkiin.
Väkiluvun kasvu sai aikaan kaupungin levittäytymisen länteen ja itään. Kaupungin näkökulmasta kosken itäpuolen rakentaminen uuden asemakaavan mukaisesti kävi mahdolliseksi useasta eri syystä. Tontinvuokrina kaupunki oli jo saanut osan tonttien alkuperäisestä arvosta. Kuten eräs aikalainen lehdessä julkaisemissa laskelmissaan esitti, tontinvuokraajille asuminen tuli aikaa myöten kalliiksi, kun kaupunki taas vuokratuloillaan pystyi kuittaamaan kevyesti alueen hankintaan aikoinaan valtiolta otetun velan.
Tultaessa 1890-luvulle kantakaupungin tonttimaan hinnannousu oli myös vetänyt kosken itäpuolen tonttien hintoja ylös, käytännössä kaupunginosien vanhojen asukkaiden tavoittamattomiin. Kun tonttimaa kosken itäpuolella oli kuitenkin edelleen huomattavasti länsipuolta halvempaa, se alkoi houkutella kasvavan kaupungin vaurastuvaa väkeä. Tontit alkoivat tehdä kauppansa ja rahaa virrata kaupungin kassaan. Sitä tukevoittivat myös viinan anniskeluluvista tulevat varat, joita kaupunki käytti kosken itäpuolen katujen ja viemäreiden rakentamiseen.
Vuonna 1892 alkoi tamperelaisissa sanomalehdissä näkyä talojen myynti-ilmoituksia Kyttälän ja Sorinahteen alueelta. Tammerkosken itäpuolen tonttien vuokrasopimukset umpeutuivat. Kun kaupunki ei enää suostunut uusimaan suurinta osaa sopimuksista, joutuivat Kyttälän ja myös Sorinahteen radan länsipuolisen osan asukkaat muuttamaan mökkeineen pois tonteiltaan. Kaupunki muodosti niistä kymmenen vuotta aiemmin hyväksytyn asemakaavan mukaisia suurempia tontteja ja katualueita. Osalle häädetyistä kaupunki tarjosi tontteja Näsijärven tuntumasta, Soukanlahden kallioilta, jonne syntyvää uutta kaupunginosaa alettiin tästä syystä kutsua Armonkallioksi. Ne, jotka eivät voineet asumuksiaan siirtää tai joilla ei uuden mökin pystyttämiseen ollut varaa, saivat etsiä kortteerin, mistä löysivät. Rautatien ja Kalevanharjun väliin jäävät Sorinahteen vuokratontit saivat vielä armonaikaa ja kaupunki jatkoi niiden vuokrasopimuksia vuoden 1891 lopulla, koska ratapihan itäpuolen rakentaminen ei ollut vielä ajankohtaista. Muutoin kaupunki kyllä kasvoi siihen suuntaan. Kaupunki oli perustanut kesällä 1880 ylös Kalevanharjulle uuden Kalevankankaan hautausmaan. Sen myötä vilkasta, Sorinahteesta ylös harjun laelle ja edelleen Messukylään kulkevaa tietä alettiin kutsua hautausmaantieksi.
Sorinahteessa asutaan ahtaasti
Ratapihan ylikäytävältä ahteelle noustessa ensimmäisenä numerossa 351 asui puuvillatehtaantyömies Johan Fors yhdessä vaimonsa Greetan kanssa. Heillä oli Idaa vuoden vanhempi tytär, myös nimeltään Ida. Forsien pihapiiri koostui kahdesta mökistä ja heillä oli yhteensä parikymmentä hyyryläistä, jotka vaihtuivat tiheään. Oli pumpulitehtaan tyttöjä, liina- ja verkatehtaan miehiä, leskiä, pyykkäreitä, puutarhureita, kaupungin työläisiä, maalarin oppilaita ja rautatieläisiä. Yksi pysyvimmistä Henrikka -vaimoineen oli nauhantekijä Matti Petterson, joka teki kengännauhoja aikuisille ja lapsille. Päivisin Pettersonit myivät nauhojaan Kauppatorilla. Muina aikoina niitä voi ostaa suoraan kotoa.
Seuraavana oli Sorinahde 352, Kustaavan ja tytärten torpan alapuolella oleva mökki, jossa asusti leskeksi jäänyt Kustaa Wilén yhdessä Amandaa vuotta nuoremman tyttärensä kanssa. Vuonna 1890 Kustaa myi mökkinsä aiemmin Forsin vuokralaisena olleelle Paavo Krankille, joka muutti siihen mukanaan vaimonsa Johanna ja viisi lasta. Paavo oli alunperin kaupungin työntekijä, mutta ryhtyi pitämään tontillaan sepänpajaa, jossa valmisti viikatteita, rattaanpyöriä, kuureilla varustettuja lastenvaunuja ja käsirattaanpyöriä. Paja menestyi hyvin, koska pian Paavo mainosti lehdissä myös potkukelkkoja, vahvoja ja sieviä rautasänkyjä lapsille ja aikuisille, sekä ulkohuoneen saranoita. Kun kulkijoita hautausmaantiellä riitti, pajasta sai myös hevosenkenkiä valmiiksi kavioihin kengitettynä. Paavo myös palkkasi väkeä töihin ja lähetti junalla tuotteitaan ostajille maakuntia myöten.
Tien toisella puollella, Pellavatehtaan valkaisukentän reunassa, numero 354:ssa asui Helgrenin perhe, isä Henrik, äiti Wilhelmiina ja heidän aikuinen tyttärensä Mathilda ja poikansa Frans. Kuuttakymmentä käyvällä Henrikillä oli työ rautatien palovartijana ja myöhemmin ratapihan yövartijana. Hän toimi myös pika-ajurina eli issikkana rautatieasemalla, koska mökin sijainti oli siihen nähden mitä mainioin. Isänsä hommaa Frans jatkoi aikuistuttuaan.
Maria Kustaava avioituu
Vuonna 1991 myös Ida merkittiin henkikirjaan Kustaavan vuokralaiseksi numerossa 353 ja joutui näin myös maksamaan henkiveroa. Perheessä oli nyt neljä ansaitsijaa, kun Maria teki ompelutöitään kotona. Amanda ja Iida toivat varmaankin kankaita tehtailta, koska kutojille annettiin joskus lupa kutoa kankaita työntekijöiden omiin tarpeisiin. Monissa mökeissä myös kudottiin omiin vaatteisiin tarvittavat kankaat. Sitten syksyllä 1993 Maria avioitui makkarantekijä Juho Alfred Johanssonin kanssa. Maria oli huhtikuussa täyttänyt seitsemäntoista vuotta.
Kolmetoista vuotta nuorikkoaan vanhempi Juho oli Pirkkalan Korvon kylän Mäki-Laurilan tilan talollisen vanhin poika, joka ei kuitenkaan jäänyt taloa pitämään. Hän oli hankkinut makkarantekijän ammattitaidon työskentelemällä neljä vuotta Seekin liikkeessä Helsingissä ennen kuin perusti makkaratehtaan Tampereelle 1885. Siitä kasvoi nopeasti Tampereen suurin liike alallaan, mikä teki Juhosta vauraan ja vaikutusvaltaisen miehen kaupungissa.
Rooseihin Juho tutustui ehkä Marian muutamaa vuotta vanhemman serkun Kustaa Alfredin kautta, joka oli töissä hänen makkaratehtaassaan. Kustaa Alfred kuoli vain 20-vuotiaana lämmintautiin eli pilkkukuumeeseen keskellä kevättä vuonna 1891, joten ainakin hänen hautajaisissaan Maria ja Juho lienevät kohdanneet toisensa. Joka tapauksessa naimisiin menon jälkeen Maria alkoi työskennellä myyjättärenä Johanssonin liikkeessä, jolla oli kosken länsipuolella kaksikin eri myymälää kosken länsipuolella, toinen Hämeenkadulla aivan Kauppatorin laidassa ja toinen Läntisellä Pitkäkadulla.
J.A. Johansson oli hankkinut omistukseensa tontin numero 144 ja sillä sijaitsevan talon Läntisen Pitkäkadun eteläosasta 1890-luvun alkuvuosina. Sinne kosken länsipuolelle sijatisevaa kaupunkitaloon Maria muutti avioiduttuaan. Katu oli nyt nimeltään Läntinenkatu, josta myöhemmin tuli Näsilinnankatu ja numero oli 34. Sorinahteen mökin jälkeen sopeutuminen suureen kaupunkitaloon ei ehkä ollut aivan helppoa. Samassa talossa asui joukko miespuolisia makkarantekijöitä sekä Iida-piika. Ihmisenä Juhosta kertoo jotain se, että pihapiirin vuokralaisten joukossa oli kaksi hänelle ennen työskennelleen teurastajan leskeä.
Vuonna 1895 Juho sai rakennus- ja muutosluvan tontilleen ja rakennutti tilat makkaratehtaalle. Vielä samana vuonna Juho osti vaskiseppä Sjöblomin perillisiltä ylempää Hallituskadun puolelta puolikkaan tontista numero 142, johon sijoittui hänen osittain omistamansa Tampereen kaakelitehtaan konttori ja myymälä.
Uusia vuokralaisia ja muuttajia
Vanhan Kyttälän purkaminen ja uusien tonttien muodostaminen käynnistyi todenteolla 1890-luvulla rautatieasemalta Hämeensillalle johtavan Hämeenkadun varresta ja levittäytyi pikkuhiljaa etelään Sorinahteen radan alapuoliseen osaan ja pohjoiseen Ronganojan varteen. Kun suuri osa vanhasta rakennuskannasta katosi muutamassa vuodessa ja kun kaupungin asukasmäärä samaan aikaan kasvoi, tuli asunnoista huutava pula, mikä lisäsi hyyryläisten määrää muualla kaupungissa. Samalla vuokraoikeuksien myyntihinnat jäljelle jäävistä tonteista nousivat siten, että huutokaupassa niistä saatettiin maksaa jopa neljännes kosken länsipuolen tonttien hinnoista.
Myös Kustaava otti vuokralaisia. Vuonna 1896 mökkiin tulivat asfalttitehtaan työläinen Kalle Lindqvist vaimoineen ja äiteineen sekä apuihminen Vilhelmiina Ylen. Seuraavana vuonna nämä olivat jo vaihtuneet uusiin ja vuokralaisten lukumääräkin kasvanut seitsemään. Naapuri Helgrenin taloon oli samoin otettu lukuisia hyyryläisiä. Toisen naapurin, Paavo Krankin lapsikatras oli kasvanut kahdeksaan ja tilat sepän verstaallekin käyneet pieniksi, joten hän etsi uutta asuinpaikkaa. Se löytyi uudesta kaupunkiosasta, Tammelasta, jonne Paavo avasi sepänverstaansa ”kelvollisessa ajanmukaisessa kunnossa” talvella 1898. Epäilemättä kovan hinnan sepän entisestä mökistä maksanut uusi omistaja täytti sen vuokralaisilla. Muutamassa vuodessa Sorinahteen jäljellä olevissa mökeissä asuvien vuokralaisten määrä oli kaksinkertaistunut. Asuminen alkoi olla ahtaanlaista.
Muutkin syyt alkoivat puoltaa Sorinahteesta muuttamista. Kustaavan pyykkäys oli käymässä hankalaksi terveys- ja ympäristösyistä. Kaupungin alati kasvava väestö ja teollisuus yhdessä viemäriverkon rakentamisen kanssa pilasivat kosken alajuoksun veden. Aamulehdessä nimimerkki ”Eräs” sanoi, että ”lämpimään aikaan peittää vettä sinipunervan vihertavä, metallinkiiltoinen kalvo ja tässä vedessä huuhdotut pyykit haisevat pahalle”. Keväällä 1898 viemärin tukkeutumisen aiheuttama sortuma vei mennessään osan Leanderin pesulaitokseen laskeutuvasta tiestä. Kun sinne kulku muutoinkin, erityisesti talvella lumen ja jään vuoksi oli hankalaa, ryhtyi kauppias Leander ”tunnetuista syistä” myymään pesuhuonettaan.
Kaupunki vastasi haasteeseen ja rakennutti kolme uutta pesuhuonetta, kaksi Näsijärven puolelle Mustaanlahteen ja Naistenlahteen, kolmannen koskeen, keskiputouksen myllyn alapuolelle. Pesulaitokset olivat Tukholmasta kopioitua mallia upotettuine tynnyreineen. ”Tällä tavoin saavat pyykkieukot seisoa alempana, eikä selkä kuoleennu, eikä vaatteet kastu niin pahoin kuin entisissä pesulaitoksissa”, kehuttiin uusia laitureita. Ainakin koskessa olevan pesulaitos katettiin seinillä, jotka suojelivat pesijättäriä pahimmilta viimoilta. Kustaava alkoi kuitenkin olla jo iäkäs, puolessa välissä kuuttakymmentä ja matkatkin uusille pesupaikoille muuttuivat pitkiksi.
Hilda oli päässyt yläkoulusta keväällä 1896, jonka jälkeen hän meni töihin puotipalvelijaksi ja edelleen valokuvaoppilaaksi. Nils Rasmusssen oli tanskalainen valokuvaaja, joka vuonna 1886 perusti ensimmäisen kuvaamonsa Tampereelle. Keväällä 1900 valokuvaaja haki lehti-ilmoituksella taitavaa retusoijaa ateljeeriinsa, ja saattaa olla, että juuri tuolloin 19-vuotias Hilda pääsi valokuvaoppilaaksi hänen kuvaamoonsa. Esikuvakin Hildalle oli valmiina. Myös Nilsin vaimo Pauline työskenteli atelijeerissa valokuvaajana.
Kun enää pellavatehtaalla käyvällä Iidalla oli työpaikka kosken itäpuolella., päättivät Kustaava ja tyttäret muuttaa Sorinahteesta vuosituhannen vaihteessa. Aivan selvää ei ole, mihin he ensin päätyivät, ilmeisesti kuitenkin länsipuolelle koskea. Mökki säilyi kuitenkin Kustaavan omistuksessa ja hänellä oli siinä vuokralaisia, etupäässä rautatieläisiä. Sitten vuonna 1902 Hilda avioitui nuoren kellosepän Kustaa Laine Ekmanin kanssa, joka työskenteli Johan Holtin kellosepänliikkeessä, Hämeenkadun itäpäässä, osoitteessa Hämeenkatu 11.
Hildan ja Kustaan ensimmäinen lapsi, Laine Erik eli Erkki syntyi marraskuussa 1902. Seuraavana keväänä, toukokuussa Kustaa lähti New Yorkiin valmistelemaan perheen muutoa Amerikkaan. Hän sai työpaikan Manhattanilta, G. Mahlerin koru- ja kelloliikkestä Columbus Avenuella. Lokakuussa Hilda seurasi perässä valtameren yli pikku Erkin kanssa. Perhe asui New Yorkissa aina vuonna 1907 tapahtuneeseen Tampereelle paluuseen asti. Silloin Suomeen saapui myös vuonna 1904 syntynyt Iiri -tytär, ja sukunimi oli vaihtunut Ekmanista Holmaksi.
Vuonna 1903 Kustaava, Amanda ja Iida tulivat J.A. Johanssonin vuokralaisiksi Läntinenkatu 34:ään. He asettuivat korttelin sisäpihalla olevaan, Johanssonin kymmenkunta vuotta aiemmin rakennuttamaan tiiliseen makkaratehtaan rakennukseen, jossa oli myös asuntoja vuokralaisille. Maria asui kadunpuolen kaupunkitalossa miehensä, anoppinsa Josefiinan, kälynsä Serafiinan ja ottotyttärensä Ellen Marian kanssa. Näin äiti ja sisarukset, Hildaa lukuunottamatta olivat jälleen yhdessä ja uusi vuosituhat aukeni valoisana heidän edessään.
Lähteitä
Hämeenläänin henkikirjat 1884-1905.
Kanerva, Unto, Liinatehtaalaisia ja ”tehtaanmaistereita”, Tampere-Seura 1972.
Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukkilaisia, Tehdastyöväen työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1946
Messukylän seurakunnan pää- ja rippikirjat, syntyneet, kuolleet, 1869 – 1884.
Mäkinen, Kaarlo K., Tampereen kansakoulujen historia, Yleisten kansakoulupyrkimysten valossa esitettynä, WSOY, Porvoo 1922.
Raevuori, Yrjö, Tamperelaisia sukuja, liite Tampereen kaupungin historian IV -osa, Tampere 1935.
Rasila, Viljo, Tampereen historia 2, Tampere 1984.
Tampereella ilmestyneet sanomalehdet (Aamulehti, Tampereen Sanomat, Koitto) Tampere 1884-1905, Kansalliskirjasto, Digitaaliset aineistot.
Tampereen kansakoulujen nimikirjat 1880-1900.
Tampereen kaupungin rahatoimikammarin pöytäkirja, kesäkuu 1885.
Tampereen kaupungin valtuusmiesten pöytäkirjat, 1885.
Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan pää-, rippikirjat, syntyneet, kuolleet 1869 – 1908.
Valokuvat:
Tampere-Seuran valokuvat seuran antamalla luvalla.
Muut valokuvat Creative Commons 4.0 Nimeä Ei muutoksia (CC BY ND 4.0) -lisenssillä.
Be First to Comment