Rosilan torppa sorinahteessa

Last updated on 2.2.2020

Hevonen astelee verkkaisesti maantietä alamäkeen, putkahtaa metsäreunasta kesäauringossa paistattelevien niittyjen ja peltotilkkujen lomaan, joiden laidoilla on siellä täällä harmaita hirsitorppia ja mökkejä aittoineen ja vajoineen. Edessä näkyy jo runsaammin pärekattoja, joiden takaa nousevat Tammerkosken niskan tehtaiden piiput ja valkoiset monivooninkiset rakennukset, sillan jälkeen kirkontorni vasten Pyynikin harjun selkää, jonka ohi sinertää ja välkehtii Näsijärvi. Hevonen kääntyy kosken suuntaisesti kulkevalle kärrypolulle, kiipeää ohi ruohikkorantaisen lammen kohti ahteen lakea. Siinä seisoo kolme hirsitorppaa numerot otsalaudassaan riukuaidan takana mutkassa, josta tie kiertyy oikealle ja laskeutuu jyrkästi kohti koskea ja Pyhäjärven selälle avautuvaa Ratinan suvantoa. Mies ohjaa hevosen pihatielle ja pysäyttää kärryt ensimmäisen torpan eteen. Sen oven yläpuolella on numero 104. Asujansa nimen mukaisesti se tunnetaan myös Rosilan torppana. On heinäkuun 11. päivä suurista nälkävuosista viimeisenä eli vuonna 1868. Pellavatehtaan työmies Juho Vilhemi Roos tuo nuorikkonsa Kustaava Annantytär Maunun torppaansa Messukylän Sorinahteeseen

Tammerkosken itärannalla Messukylän pitäjässä on kolme kylää Kyttälä, Erkkilä ja Siukola, jotka muutamassa vuodessa, tehtaiden ja asutuksen levittäytyessä Hatanpään kartanon ja Erkkilän talon mailla kasvavat yhteen Tampereen esikaupungiksi, vaikka vielä kuuluvatkin Messukylän pitäjään. Sorinahdekin on vielä melkein kylä harjun rinteessä, niityjen erottamana koskenrannan Kyttälästä. Pian Hämeenlinnasta Tampereelle rakennettava rautatie halkaisee Sorinahteen kahtia. Läntinen osa jää laajenevan Kyttälän kupeeseen.

Pieni kaistale radan itäpuolella Kalevanharjun rinteessä säilyy muuttumattomana pitkälle 1900-luvun puolelle maailman mullistuessa ja harjun huvetessa sen ympäriltä. Siinä Kalevanharjun länsipäässä muutaman muun numerotorpan kanssa on Rosilan torppa. Kalevanharjulle kulkevan kärrytien pohjoispuolella on myös Hatanpää kartanon vanha Pinnin torppa, joka rajautuu lännessä tulevan ratapihan kohdalla oleviin niittyihin ja peltotilkkuihin ennen kosken rantaa reunustavan Kyttälän mökkejä ja töllejä. Muutama sata metriä koilliseen, Vanhan maantien takaa alkaa yhtenäinen metsä, joka ulottuu Teiskon korpiin asti.

Nälkävuodet ovat miltei autioittaneet Rosilan torpan. Edeltävän vuoden syyskuussa on kuollut perheen isä Juho Mikonpoika nälän ja kulkutautien koetellessa jo pahasti Tamperetta ja sen lähiseutuja. Isän kuoleman jälkeen on torpan kohtalo vaakalaudalla, koska se sijaitsee Hatanpään kartanon vuokratontilla. Kun äiti Anna Liisa kirkkovaivaisena ei kykene maksamaan tontin vuokraa, on torppa rakennuksineen vaarassa joutua vasaran alle. Näin vaihtavat kosken itäpuolen torpat ja mökit usein omistajaa.

Toukokuun alussa Juho, jota kutsutaan toisen nimensä mukaisesti Vilhelmiksi, avioituu Kangasalla morsiamensa Luukkalan kylän Maunun talosta kotoisin olevan Kustaava Annantyttären kanssa ja päättää asettua Rosilan torppaan. Pariskunta ei kuitenkaan pääse heti muuttamaan yhteen. Kustaavan on ensin tehtävä pestinsä loppuun Eerolan talossa, Kangasalan Vatialassa. Juho Vilhelmin siirrettävä kirjansa Tampereelta takaisin Messukylään ja sovittava torpan tontin vuokrasta Hatanpään kartanon omistajan maisteri Carl Gustav Idmanin kanssa. Toukokuu lopulla Vilhelmin on jo pakko muuttaa torppaan, koska hänen äitinsä Anna Liisa on sairastunut vakavasti. Sitten äiti kuolee nälkäkuumeenakin tunnettuun lavantautiin 6. kesäkuuta 1868. Torppaa asumaan jää Vilhelmin lisäksi vain vanhemmistaan viime vuodet huolehtinut pikkusisko, vasta kuusitoistavuotias Karoliina Vilhelmiina.

Numerotorppariksi Sorinahteeseen

Avioituessaan likellä kahtakymmentä seitsemää ikävuottaan Vilhelmi oli jo kokenut ja maailmaakin nähnyt työmies. Hän oli mennyt yhdessä isoveljensä Aukustin kanssa vuonna 1854 Tampereen puuvillatehtaalle vain kolmentoista ikäisenä ja muuttanut Tampereen kaupungin puolelle koskea. Seuraavan vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla Yhdysvaltain sisällissota ja sitä johtunut puuvillapula ajoivat puuvillateollisuuden vaikeuksiin. Tehdas vähensi työväkeä, etupäässä naisia ja lapsia, mutta Vilhelmikin lähti helmikuussa 1862 vapriikista ja otti muuttokirjan Turkuun. Jalkapatikka ja hevoskyydit eivät häntä kuitenkaan sinne asti vieneet. Hän päätyi Tammelaan Forssan puuvillatehtaalle, jossa hänen isosiskonsa Hedda oli jo töissä. Kun sielläkään töitä ei tuntunut riittävän Vilhelmi palasi Tampereelle toukokuussa 1864, jossa pääsi kahdeksan vuotta aiemmin toimintansa aloittaneen pellavatehtaan laitosverstaaseen sepäksi.

Neljä vuotta aviomiestään nuorempi Kustaava Annantytär oli lapsesta asti kiertänyt piikomassa Kangasalan taloissa äitinsä Anna Maija Juhontytär Maunun kanssa. Äiti kuoli vain puolisen vuotta Kustaavan avioitumisen jälkeen kotitalossaan Kangasalla. Muuttokirjan Kustaava oli ottanut Eerolan talosta. Kirjaan ja sitten myös Messukylän kirkonkirjoihin Kustaava merkittiin kuitenkin Kustaantyttärenä, hänen isäkseen Kangasalan käräjillä vuonna 1848 tuomitun Kustaa Matinpoika Partolan mukaan. Tämä oli jo vuonna 1859 muuttanut perheineen Tampereelle, ottanut sukunimen Palander ja asui kolmannessa kaupunginosassa vain muutaman sadan metrin päässä Rosilan torpasta, kosken vastakkaisella puolella.

Hatanpään kartanon numerotorpparien tontinvuokrasopimukset eivät siirtyneet automaattisesti rakennusten uudelle omistajalle, vaan sopimus oli uusittava kartanon omistajan kanssa. Vilhelmikin sellaisen teki, minkä myötä myös omistusoikeus tontilla olleisiin rakennuksiin siirtyi hänen nimiinsä. Yleinen tontin vuosivuokra oli tuohon aikaan 15-16 markkaa, jonka lisäksi tuli kartanolle tehtäväksi yleensä kylvötöiden ja sadonkorjuun aikaan yhteensä kaksi työpäivää vuodessa. Sopimus edellytti, että tontinvuokraaja piti asumuksensa ja sen ympäristön siistinä, huolehti kohdallaan olevasta tiestä tai kadusta eikä ottanut huonoa väkeä luokseen asumaan.

Tammerkosken itärannan asutuksen kasvu oli räjähtänyt liikkeelle 1850-luvun aikana, kun kosken partaalle perustettiin tehdas toisensa jälkeen, masuuni, pellavatehdas, verkatehdas, puuhiomo pellavatehtaan yhteyteen ja lasitehdas Ratinanniemelle. Myös Tampereen kaupungin puolen tehtaat laajenivat ja osa niidenkin työläisistä ja heidän perheistään asettui asumaan Messukylän puolelle. Kolmessa vuosikymmenessä asukasmäärä kasvoi parista sadasta useampaan tuhanteen. Hatanpään kartanon numerotorppareiden luku kasvoi useisiin satoihin. Heidän ja heidän perheidensä lisäksi torpissa asui suuri joukko tehtaiden kirjoissa olleita vuokralaisia kosken molemmilta puolilta.

Vuokralaisia tuli myös Rosilan torpaan. Vuonna 1869 Karoliina meni sisarensa ja veljiensä tapaan töihin puuvillatehtaalle ja muutti Tampereelle. Sitten uuden vuoden aatonaattona syntyi Vilhelmin ja Kustaavan esikoistytär Amanda Josefina, mikä tiesi sitä, että Kustaavan täytyi pysyä kotona hoitamassa pienokaista. Kun torpassa oli tilaa ja lisätulotkin tarpeen, Roosit ottivat torppaan vuokralaisia, joiden määrä vaihteli sitten vuosien saatossa kahdesta neljään.

Rosilan torppa oli pienikokoinen, L-kirjaimen muotoinen hirsirakennus ahteessa koskelta Kalevanharjulle noustaessa. Hatanpään kartanon numerotorpista se oli numero 104. Vuonna 1875 laaditussa ensimmäisessä Messukylän pitäjän Tammerkosken itäpuolisten alueiden asemakaavassa torpan tonttinumeroksi merkittiin 557. Vuosikymmen myöhemmin, nyt jo rautatien muusta Sorinahteesta erottamana torppa sijaitsi Tampereen 12. kaupunginosassa ja sen tonttinumero oli 353. Mökin pihapiirissä oli ulkohuone, jossa oli pieni talli, puuliiteri ja käymälä. Pihan toisella laidalla lienee ollut joko oma tai naapuritorppien kanssa yhteinen sauna.

Lapsia syntyy – ja kuolee

Vilhelmille ja Kustaavalle syntyi kuusi lasta parin kolmen vuoden välein. Tammikuussa 1871 Kustaavan esikoinen Amanda sai pikkuveljen, jolle isänsä mukaan annettiin nimeksi Juho Vilhelmi. Kesäkuussa 1873 syntyi toinen tytär Iida Karoliina ja vajaat kolme vuotta myöhemmin kolmas tytär, Maria Kustaava. Hänen synnyinpaikakseen merkittiin jo Tampereen kaupunki, koska Tammerkosken itäpuoliset, Messukylän pitäjään kuuluneet Hatanpään kartanon maat oli vuoden 1876 alusta liitetty osaksi kaupunkia. Sitten vuonna 1879 perheeseen tuli neljäs tytär, Emma Lydia. Viides tytär näki päivänvalon 8.12.1881. Kasteessa hän sai nimekseen Hilda Aleksandra ja peräti viisi kummia.

Koskenpuoleisesta Sorinahteesta Hildan ensimmäisiksi kummeiksi merkittiin talonomistaja Esaias Enbom ja tämän vaimo Julia Karoliina sekä alun kolmeakymmentä käyvä, myös talonomistaja Adolf Alqvist. Kaupunkiliitoksen myötä Kyttälän ja Sorinahteen numerotorppareista oli nimittäin tullut talonomistajia, tosin omistusoikeus rajoittui rakennuksiin. Maan omisti nyt kaupunki, jonka tontinvuokraajia entiset torpparit olivat. Hildan toisiksi kummeiksi tulivat Vilhelmin nuorin sisar Vilhelmiina Roos ja neiti Eeva Silvan, jotka molemmat työskentelivät puuvillatehtaalla.

Tammerkosken itärannalla lapsikuolleisuus oli korkeampi kuin kantakaupungissa. Siihen oli useita syitä. Kyttälän ja Sorinahteen numerotorpat oli rakennettu vieri viereen kärryteiden varsille ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Viemäreitä ei ollut ja märkään aikaan tiet olivat liejuisia ja saastaisia. Olosuhteet kulkutaudeille olivat otolliset. Tilannetta pahensi Vanhan maantien varresta 1860-luvulla Sorinahteen kupeeseen siirretty Hatanpään sontatunkio, johon tehtaiden käymälöiden jätteet kasattiin. Tunkio tosin siirrettiin uudelleen vuoden 1872 koleraepidemian jälkeen kauemmaksi Hatanpään pelloille, kun epätavallisen kuumana syksynä koleran vielä raivotessa sanomalehdet alkoivat asiasta kirjoittaa. Kosken itärannan asujat velvoitettiin myös siistimään paikkansa, jotta tauti saataisiin kuriin. Koleraepidemiassa kuoli 132 ihmistä, joista 91 koskentakaisesta esikaupungista. Sorinahde säästyi pahimmalta, kun tauti koetteli ankarimmin koskesta vettä ottavien Muulanahteen ja paperitehtaan väkeä.

Myös rautatien rakentaminen 1870-luvun puolivälissä lisäsi kulkutauteja. Hyvät palkat, jopa kaksinkertaiset tehtaan päiväpalkkoihin verrattuna houkuttelivat työväkeä erityisesti Pohjanmaalta. Työvoimapulan ruokkimaa palkkojen nousua estämään ratatyömaalle palkattiin myös runsaasti venäläisiä työmiehiä ja sotilaita. Heinäkuussa 1874 radan rakennustyöt olivat jo hyvässä vauhdissa. Liikkuvan työväen mukana kulkivat myös taudit.

Jo lokakuusta 1873 alkoi isorokkotapauksia esiintyä kosken itärannalla, josta tauti sitten levisi Tampereen kaupunkiin. Sinä vuonna Kyttälässä isorokkoon kuoli 23 ja seuraavana 29 ihmistä. Kuolleista vain kolme oli aikuisia, muut lapsia. Suurin osa kuolleista lapsista oli rokottamattomia, mutta kaikkia rokotettujakaan tauti ei säästänyt.

Marraskuussa 1874 kolme ja puolivuotias Juho Vilhelmi sairastui rokkotautiin, joka koitui hänen kohtalokseen kuun puolivälissä. Kuolinsyyksi kirkonkirjaan merkittiin tuhkarokko, mutta sairaus saattoi olla myös isorokko, koska tauteja oli joskus hankala erottaa toisistaan. Tähän suuntaan viittaa sekin, että Juhon pikkusisko, Ida Karoliina sairasti isorokon, mahdollisesti juuri samoihin aikoihin. Tauti jätti pahat arpensa hänen kasvoihinsa koko loppuelämän ajaksi.

Helmikuussa 1882 vastikään kolme vuotta täyttänyt Emma Lydia sairastui keuhkotautiin ja kuoli. Kaksi kuudesta Vilhelmin elinaikana syntyneestä lapsesta ei siiis elänyt taaperoikäistä vanhemmaksi. Vaikka lasten kuolema epäilemättä surettikin vanhempia kovasti, heidän jälkikasvunsa selviytyivät muita paremmin. Vuosisadan loppupuoliskon tamperelaisen työläisperheen kuudesta, kahdeksasta lapsesta keskimäärin kaksi kuoli ennen kuin oppi kävelemään, toiset kaksi pian sen jälkeen ja vielä yksi ennen aikuisikää.

Arki Sorinahteessa

Vilhelmin työ pellavatehtaassa rytmitti arkea Rosilan torpassa. Ylös oli noustava aamulla neljän maissa, jotta Vilhelmi ehti syödä aamiaisen ennen töihin lähtöään. Tehtaassa työpäivä alkoi kello viideltä. Sen katkaisi kaksi tunnin mittaista ruoka-aikaa, ensimmäinen aamulla kahdeksalta ja toinen iltapäivällä yhden aikaan. Lauantaisin suurusaika oli puolta tuntia lyhyempi, koska työpäivä päättyi jo kello kuudelta illalla, kun arkena oltiin tuntia pitempään. Monet työläisistä, varsinkin perheettömät miehet, naiset ja lapset toivat mukanaan eväät. Lähellä asuvat perheelliset työläiset kävivät joko kotona syömässä tai vaimo taikka lapset toivat aterian tehtaalle. Näin tapahtui erityisesti kiireaikana, kun koneet kävivät jatkuvasti.

Rosilan torpassa oli kaksi tulisijaa, toinen ilmeisesti pirtissä ja toinen kamarissa. Pirtissä oli piisi ruuanlaittoa varten, toisin kuin monissa Rosilan torpan jälkeen rakennetuissa mökeissä. Niissä piisi sijoitettiin usein pimeään ja kylmään eteiseen, jossa myös vuokralaiset saivat ruokansa valmistaa. Kyse oli siis eräänlaisesta, myöhemmin työläisasunnoissa yleistyneen yhteiskeittiön esiasteesta. Monissa Sorinahteen ja Kyttälän asumuksissa ei myöskään ollut leivinuunia, joten leivän leipomiseen oli käytettävä, korvausta vastaan, jossain naapuruston piharakennuksessa olevaa pakaria eli leivinhuonetta. Silloin leivät leivottiin kotona ja vietiin laudoilla paistettavaksi pakariin, siellä kun ei mahtunut leipomaan. Leivinhuoneet olivat pieniä kopperoita, joissa uunin lisäksi voi olla pieni piisi talonväen ja vuokralaisten ruuanlaittoa varten.

Aamulla Rooseilla juotiin kahvia, jonka kanssa kastettiin rievää. Kahvin hinta oli laskenut niin, että sen juonti yleistyi myös työläisperheissä. Tosin samoista poroista sumppia keitettiin usempaan kertaan. Kello kahdeksan suurustunnilla oli usein kylmiä perunoita, lanttua, leipää, voita, suolasilakkaa ja suolavettä. Jos Juho Vilhelmi tuli iltapäivän ruokatunnilla kotiin syömään, ateriana saattoi olla perunakeittoa, papusoppaa, siirapilla maustettua ja hapanleivällä ryyditettyä kaljakeittoa tai luusoppaa. Illalla Kustaava keitti perunoita isomman erän, jotta niistä riitti myös seuraavaa päivää varten. Pyhinä saattoi olla herkkuna mannaryynipuuroa, jos maitoa oli saatavilla. Palanpainikkeeksi juotiin piimää, matoa, kaljaa tai vettä.

Kovin monenlaisiin aterioihin ei keittoastioidenkaan puolesta ollut mahdollisuuksia. Ruokaa laitettiin yleensä avotulella jalkapadassa, jonka lisäksi saattoi olla kasari, paistinpannu, kolmijalka niiden aluseksi, kahvipannu, prännäri kahvinpapujen paahtamista ja mortteli niiden jauhamista varten. Myös ruokailuvälineitä lienee ollut vähänlaisesti. Keittoruoka torpissa syötiin puulusikoilla suoraa kivivadista. Leivän sai ottaa leipäkorista ja juoma-astioina olivat mukit. Aikuiset ja isommat lapset saattoivat käyttää veistä ja kahvelia ja syödä puulautaselta tai tassilta, jos sellaisia sattui mökistä löytymään.

Verstaanseppänä Pellavatehtaassa

Oppinsa verstaansepäksi Vilhelmi oli saanut niin puuvillatehtaissa Tampereella ja Forssassa. Pellavatehtaalla Vilhelmin työpaikkana oli korjauspaja. Sepän töihin kuului mm. koneiden asennustyöt, huolto sekä varaosien ja työkalujen valmistus. Ennen rautatien tuloa Tampereelle vuonna 1876 kaikki koneet, niiden varaosat kuin tehtaan raaka-aineetkin oli tuotava tehtaalle hevospelillä tai kesäisin vesitse. Kun koneiden seisottaminen pitkään varaosia odottamassa ei käynyt laatuun, niitä valmistettiin paikanpäällä tehtaan omassa verstaassa.

Messukylän puolelta tehdasalueelle mentiin ns. paskaportista, joka lienee saanut nimensä heti tehtaan ulkopuolella Vanhan maantien varressa sijainneesta tehtaan käymälöiden sontatunkiosta. Portin jälkeen tuli kappeliksi kutsuttu rakennus, jota seurasi kahden lauta-aidan reunustama kuja, jonka oikealla puolella oli tehtaan halkotarha. Kujanteen jälkeen vasemmalla sijaitsi itse tehdas, sen valtarakennus. Ennen tehtaan paloa vuonna 1883 viisivooninkisen päärakennuksen alimmassa kerroksessa sijaitsivat karsta- ja häkiläosasto sekä turbiinihuone, toisessa roovikehruu, kolmannessa märkäkehruu, nejännessä kutomo ja viidennessä puolaus ja pupiinaus. Suorassa kulmassa päärakennukseen nähden oli kaksikerroksinen siipirakennus pleikeri, jonka yläkerrassa työskenteli mm. vyyhteejiä ja alakerrassa valkaistiin kankaat. Siellä oli myös puusepänverstas, jonka yläpuolella myös pellavatehtaan kansakoulu alkuvuosinaan toimi.

Pellavatehtaan työaika alkoi viideltä ja päättyi arkisin seitsemältä, lauantaisin puoli kuudelta. Työaika vaihteli kuitenkin suuresti raaka-aineen saatavuuden, tehtaan menekin ja koneiden kunnon mukaan. Hyvänä aikana, kun kutomo kävi ympäri vuorokauden kahdessa vuorossa, oli koneet korjattava aina heti niiden rikkouduttua vuorokauden aikaan tai viikonpäivään katsomatta. Silloin työaika venyi ja verstaansepät tekivät ylitöitä.

Päivittäiseen työaikaan sidottu palkkatyö oli tehdastyöväen keskeisin yhteinen tunnusmerkki, joka erotti sen maaseudun palkollisista. Pellavatehtaalla miesten palkka vuonna 1888 oli noin 1,8-2,2 markkaa yksitoistatuntiselta työpäivältä, kaksi työtuntia lyhyemmältä lauantaipäivältä 1,4-1,8 markkaa. Vuosikymmentä aiemmin palkka lienee ollut jonkin verran alhaisempi. Naisten palkka oli parhaimmillaankin vain runsaat puolet miesten palkasta. Lasten ansiot olivat vielä tätäkin alhaisempia. Ajankohdasta toiseen rahapalkan määrä tosin vaihteli monien työntekijään sekä työn laatuun ja määrään liittyvien seikkojen perusteella. Tehdassääntöihin sisältyi mm. erilaisia sakkoja laiminlyönneistä, myöhästelystä, kurittomuudesta, päihtymyksestä ja koneiden tai työvälineiden rikkoutumisesta. Sakot pidätettiin palkasta, joskus mielivaltaisestikin. Palkka maksettiin aina loppuviikosta, tehtaan osastosta riippuen torstaina tai perjantaina käteen.

Ei enää koskaan nälkä

Tuon aikaisen tehdastyöväen ansiotason arviointi on hankalaa, koska vertailukelpoisia palkkatöitä ei juurikaan ollut. Rengin päiväpalkan ns. verohinta vuonna 1870 oli 1 markka 20 penniä ja vuonna 1895 1 markka 47 penniä. Tampereen tehtaissa maksettiin siis miehille rengin päivän verohintaa selvästi parempaa palkkaa, ja naisetkin pääsivät lähelle tuota tasoa. Lapsiakin raha houkutteli, koska työstä maksettiin alusta alkaen palkkaa, toisin kuin esimerkiksi käsityöläisten oppipojille, jotka joutuivat ensin tekemään vuoden, kaksi töitä käytännössä palkatta.

Maaseudulla palkolliset ja näiden perheet saivat ruuan ja katon päänsä päälle siitä talosta, jossa olivat kirjoilla, kuten laillisen suojelun periaatekin edellytti. Kasvavan teollisuustyöväen tilanne oli toinen. Asunto, vaatteet ja pääosin ruokakin oli hankittava työstä saatavalla palkalla. Myös osa työn edellyttämistä työvälineistä oli oltava omasta takaa. Palkan riittävyyttä on vaikea arvioida pitävästi, mutta jonkinlaisen arvion palkkatyöläisen toimeentulosta voi esittää vertaamalla palkkatuloja ajankohdan elinkustannuksiin.

Vilhelmin palkka 1870-luvun puolivälissä oli noin 46 markkaa kuukaudessa, minkä lisäksi vuokralaisten vuokrista tuli 2-4 markkaa kuukaudessa. Keskimääräisinä ja tässä vanhoista mittayksiköistä kilohinnoiksi muutettuna torilla ruis maksoi 20 penniä, ohra 18 penniä, herneet 50 penniä, kahvi 1 markan 10 penniä, kauraryynit 52 penniä, silakat 24 penniä ja voi 2 markkaa kilolta. Kuorimaton maito maksoi noin 16 penniä litra. Naudanlihan hinta oli vajaat 40 penniä ja sianlihan runsaat 82 penniä kilolta. Keittoluille kaupungissa oli myös kilpaileva ostaja, kun paperitehdas osti ”kaikkien elikoiden luita hyvään hintaan” liimapaperissa tarvittavan liiman keittämistä varten. Suola maksoi vajaat 20 penniä kilo, kun taas ylellisyytenä pidetty toppasokeri 1 markan 50 penniä kilolta.

Myös ruuan hankinta ja valmistaminen maksoi, toisin kuin maaseudulla. Jyvinä ostettu vilja piti jauhattaa, mikä nosti jauhojen hintaa. Ehkä Kustaava kuitenkin jauhoi jyvät käsikivillä, kuten monissa kosken itärannan torpissa tehtiin. Ruuan valmistamiseen, lämmitykseen ja saunaan tarvittiin polttopuita. Koivuhalkojen hinta torilla oli runsaat 2 markkaa motti, mäntyhalon hieman halvempi ja niitä kului ehkä noin 15 mottia vuodessa. Vuokralaiset sentään olivat omissa keitto- ja lämmityspuissaan.

Elintarvikkeiden hinta myös vaihteli tavattomasti ajankohdasta toiseen monista eri syistä. Syksyllä satokauden jälkeen hinnat olivat yleensä alimmillaan ja nousivat sitten talven ja kevään mittaan. Myös huonot sadot nostivat hintoja, niin että viljan hinta katovuosina saattoi kohota kolmanneksen tavanomaisia satovuosia korkeammaksi. Samoin Venäjän viljan saatavuus heilutti hintoja. Yleensä se oli kotimaista viljaa halvempaa. Silloin tuonti Venäjältä painoi myös kotimaisen viljan hintaa alas, mistä työväestö hyötyi. Kun sadot Venäjällä epäonnistuivat, kuten kävi 1880-luvun alkuvuosina, myös Suomessa leipäviljan hinta nousi.

Keskeinen huolenaihe työväen keskuudessa oli riippuvuus torikaupasta. Vuonna 1823 annetulla asetuksella senaatti oli säätänyt, että myydä sai ainoastaan kaupunkien toreilla. Varsinaiset kauppaliikkeet, joiden pito oli kauppaporvariston yksinoikeus, sijaitsivat myös kaupungin puolelle koskea. Kun maalaiset usein pitivät tuotteitaan varastossa mahdollisimman pitkään hintojen nousua odotellessaan ja kauppojen hintataso oli työväelle liian korkea, välttämättömyystarpeistakin oli ajoittain niukkuutta.

Jotkut kosken itärannan numerotorppareista yrittivät selättää niukkuuden ongelman ostamalla elintarpeita varastoon tai tekemällä tingin maaseudun toimittajien kanssa ja myymällä sitten tavaraa kotoaan käsin eteenpäin. Ilman lääninhallituksen myöntämää lupaa tällainen kaupanpito oli laitonta. Työväki haki ratkaisua myös laillista tietä esittämällä jo 1870-luvulla pellavatehtaan oman kaupan perustamista. Uudessa muodossa hanke toteutui, kun vuonna 1883 perustettiin Tampereen työväen ravinto-yhdistyksen osakeyhtiö, jonka tehtäväksi tuli hankkia työväelle ravinto- ja muita tarvikkeita, paitsi väkijuomia, mahdollisimman edulliseen hintaan. Osa sen voitosta käytettiin osakkaiden tapaturma- ja vanhuudenturvarahastoon. Osakeyhtiön perustamisen mahdollistanut vuoden 1878 elinkeinoasetus merkitsi myös torpparien puotien laillistumista, kunhan kaupan pitäjä muisti tehdä asiasta elinkeinoilmoituksen. Kauppapuotien määrä nousikin 1880-luvun alkupuolella nopeasti.

Vilhelmin ja Kustaavan toimeentulo näyttää siis olleen niukkaa, mutta verrattuna elämään maaseudulla siihen liittyi kiistämättömiä valopuolia. Työtä riitti tasaisesti vuoden ympäri ja palkka tuli säännöllisesti. Tehtaan kaasuvalossa luonnonvalo ja vuodenkulku ei enää säädellyt työn määrää. Työpaikka oli pysyvä eikä uutta pestiä tarvinnut hakea sen mukaan riittikö talossa töitä. Vaikka työpäivä oli pitkä, työ erottui selvästi vapaa-ajasta, joka oli täysin omaa aikaa. Tehdastyö mahdollisti myös oman kodin, jossa kasvattaa lapsia ja elää omaa elämää. Myös lapsille palkkatyö lupaili maaseutua valoisampaa tulevaisuutta, kun tehtaalle pääsi aina töihin. Pellavatehtaalla oli myös oma koulu, jonka käyminen avasi työläislapsille aivan uusia mahdollisuuksia. Myös ruokapuoli parani, niin paljon, että ”me ei koskaan enää nähty nälkää”, niinkuin eräs puolivuosisataa myöhemmin haastateltu Kyttälän asukas totesi.

Elämää maaseudun ja kaupungin välissä

Tammerkosken itärannan torpissa elettiin 1870-luvun vaihteessa siirtymäaikaa maalaisesta kaupunkilaiseen elämään. Tämä näkyi monen muun asian ohella siinä, että torpparit pitivät kotieläimiä ja viljelivät kotitarpeiksi, mistä perheet saivat tuiki tarpeellista lisää ruokapöytään. Ehkäpä Kustaava, täysi maalaisihminen kun oli, muiden tapaan piti ryytimaata, jossa kasvoi perunaa, räätikkää ja sipulia torpan pihapiireissä. Hatanpään kartanon mailta numerotorpparit saivat myös vuokrata perunamaan 4 markan hintaan kesää kohden. Monet pitivät kesän yli sikoja ulkorakennuksissa. Syksyllä siat teurastettiin ja lihasta valmistettiin löökin kera sylttyä, joka suolattiin talven ruokatarpeiksi. Rosilassa oli myös talli muistona isä-Juhon kuorma-ajurin hommasta. Kustaavalla on siellä saattanut olla jopa lehmä. Jossain torpassa lehmää tiedetään pidetyn talvisaikaan saunan porstuassakin. Kesäisin numerotorppareiden lehmät saivat laiduntaa Hatanpään kartanon luvalla Sorinahteen niityillä.

Jos maaseutu peltoineen ja niittyineen oli aivan kotipihan takana, niin ulottui harvakseltaan asuttu korpikin muutaman minuutin kävelymatkan päähän. Salhojan torpan takaa, Vanhan maantien varresta alkoi pitkälle Teiskoon ulottuva yhtenäinen metsä eläimineen. Vuoden 1978 helmikuussa kirjoitti Helsingissä ilmestyvä Uusi Suometar Tampereen Sorinahteella, pellavatehtaan valkaisukentällä mellastavasta yli kolmekymmenpäisestä susilaumasta. Kenttä, jonne pellavat tuotiin aurinkoon vaalenemaan sijatsi tuolloin aivan Rosilan torpan lähistöllä, nykyisen Sorsapuiston paikkeilla. Uutinen väitti susia niin rohkeiksi, että nappasivat koiria suoraan kaupungin kaduilta ja töllistelivät rantatörmältä jäällä meluavia lapsia.

Tampereen Sanomat ampui uutisankan pian alas. Lehti kirjoitti, että ”syytä on olla täällä waroillansa susien kitaan joutumasta, vaikka kukaan ei sano, niin paljon kuin kyselemällä olemme saaneet tietää, semmoista susilaumaa nähneensä. Luulemme toki että tietojen lähettäjä on nähnyt unta mörköjoukoista ja suurista tapporahoista, kuin koipeliini perhosista, joilla luulee saavansa palkituksi entiset kadotetut tulonlähteensä, jos semmoisia on ollut olemassa.” Tutunoloista keskustelua valeuutisista vajaan puolentoista vuosisadan takaa!

Itse asiassa Hämeen ja Pirkanmaan susille yhdessä muiden luonnonvaraisten eläinten kanssa oli käymässä huonosti. Valtion ja talollisten yhdessä maksama suden tapporaha oli vuosien varrella noussut jo parhaimmillaan vastaamaan työmiehen puolen vuoden palkkaa. Sen lisäksi niin suden kuin muidenkin eläinten nahat olivat arvokkaita. Niinpä esim. kauppatorilla pilaripuodissa No 10 toiminut kauppias Enbom osti nahkoja turkiksiksi hyvään hintaa. Vuoden 1884 aikana ”palkintoja eläinten tappamisesta”, kuten Tampere -lehti kirjoitti, maksettiin Hämeen läänissä 8274 markkaa 60 penniä. Sillä summalla hengestään pääsi yksi karhu, 30 sutta, 102 ilvestä, 366 kettua, 41 saukkoa, 40 majavaa, 66 kärppää ja 572 petolintua.

Pellavatehtaan palo

Keskiviikkona syyskuun viidentenä päivänä 1883 juuri työpäivän päätyttyä pellavatehtaan ja masuunin kellot alkoivat soida. Niihin yhtyi pian Vanhan kirkon kello ja myös tehtaiden höyrypillit. Pellavatehtaalla oli syttynyt tulipalo kaksikerroksisen pleikerin vyyhteejäosastolla, joka oli kiinni tehtaan päärakennuksessa. Sitä sammuttamassa oli muiden työläisten joukossa varmasti kin myös Vilhelmikin. Tampereen Sanomat kuvasi illan ja yön suurpaloa näin:

”Kamala tuli raiwoaa parhaillaan pellawatehtaalla. Tulipalon merkit antoivat hätäkellot kello kahdeksatta käydessä. Jo kello yhdeksältä olivat kakki tehtaan päärakennukset tulen vallassa ja tehtaan täydellinen tuho on warsin luultawa. Tätä kirjoitettaessa (kello XI illalla) uhkaa tuli massatehdasta ja masuunia.
Tuli pääsi walloilleen lämmityshuoneen ja kankaan walaistuslaitoksen waiheilla, joka osasto muodostaa suoran kulman tehtaan kosken rannalla olevaa waltatehdasta wastaan, mihin ensinmainitusta johtaa wahvat rautaovet. Tästä koetettiin tulen leviämistä estää sekä ruiskulla että ovien kiinni muuraamisella, mutta turhaan. Sisustaa, sytyttyään tulee, oli mahdoton pelastaa. Tuskin oli katua wastaan olewasta tehtaanrakennuksesta, jossa sijaitsee konttoori ja myymälä ynnä asuinhuoneita, ehditty pelastaa osa tawaroista, niin jo tuli murti waraseinät ja tunki rakennukseen, josta kuitenkin yhä vielä pelastusta jatkettiin. Samaan aikaan tuli myös pääsi waltarakennuksen neljänteen ja wiidenteen kerrokseen, jolta korkeudelta ja hywällä tuulella heitteli liekkejä ja kipenöitä massatehdasta ja masuunia kohden. Ainoastaan irtain irtaimisto, walmista tawaraa, saatiin pääasiallisesti pelastettua, johon oli syynä myös se, että pelstuswäki oli warsin riittämätön; kansaa tosin oli tehtaan-alan ulkoportilla, waan ei päästetty sisälle tehtaaseen kuulumatonta wäkeä; wartijoina oli poliiseja, jotka eivät suinkaan tunteneet kaikkia tehtaalaisia. Meidän ajatellaksemme olisi ollut parempi, jos miehiä olisi päästetty auttamaan ja liikaa naisväkeä, joiden woimat eivät kuitenkaan kauan kestä, olisi estetty tulemasta toistensa tielle. Myöskään eiwät näin isossa tulipalossa palokunnan ja muiden asianosaisten woimat riittäneet täydellistä järjestystä ylläpitämään. Wettä oli kosken puolella wiljalti, sitä kun konepumppu nosti koskesta, mutta maan puolella ei tahtonut riittää.
K e l l o k u u s i (6) a a m u l l a. Puolen yön aikaan rupesi tuli pidättymään waltarakennuksen kolmanteen kertaan, jota toisesta erottaa tiwinen holvikatto. Pelastetuiksi jäivät myymälä ja asuinhuoneita katurakennuksen päästä, waltarakennuksen 1 ja 2 kerros, jälkimäisen länsipää wähän pilaantui, uusi kankuriosasto tehtaan itäpäässä sekä kaasulaitos. Kello 3 aikaan sytyttivät säkenet erään masuunin takana olevan hiililiiterin, joka vielä palaa, samoinkuin konttooriosastokin. Tämän ensikertaa tehdasta rasittaneen tulipalon arvellaan tuotavan hävitystä kolmatta miljoonaa markkaa.”

Pellavatehtaan palossa oli niin huonoa onnea kuin hyvää tuuriakin. Tehtaan oman palokunnan konepumppu jäi heti palon alussa tulen saaliiksi, joten oli tyytyminen isoon miesvoimin käytettävään pumppuun. Maanpuoleisessa tehtaan osissa oli pulaa sammutusvedestä, kun koskenpuolella ahtaat paikat vaikeuttivat veden saamista paloruiskuihin. Kun vettä ei ollut riittävästi, tuli pääsi leviämään alussa nopeasti pleikerin katon läpi, josta se tarttui ison tehdasrakennuksen räystäisiin, sytytti katon ja levisi porrashuonetta ja hissikuilua pitkin yläkerroksista alaspäin. Onnekkaasti tehtaan toisen kerroksen kivinen holvattu katto kesti, vaikka ylempien kerrosten puulattiat pettivät tulessa ja koneet putosivat ryskyen alas. Ankaralla taistelulla tehtaan työläiset, puuvillatehtaan palokunta ja Tampereen vapaapalokunta saivat tulen etenemisen pysähtymään, vaikka myös toinen kerros oli useaan otteeseen vaarassa joutua tulen kitaan. Onnea oli myös siinä, että muut tehtaat ja kaupunki säästyivät tulen leviämiseltä. Läheisten tehdasrakennusten, puuvillatehtaan ja asuintalojen katoille asetettiin palovartijoita, jotka sammuttelivat tulen mukana kantautuvat palavat kipinät

Seuraavana aamuna valkeni karu totuus. Pellavatehdas oli suurelta osin tuhoutunut ja noin 900 työntekijää, joista kaksi kolmannesta naisia ja lapsia, oli vailla töitä. Moni työntekijä keräsi pian palon jälkeen vähäiset tavaransa ja palasi takaisin kotiseudulleen. Tampereelle jääneitä työntekijöille tehdas järjesti ruoka-apua. Joulukuussa tehdas avasi tehtaalaisille ruokalan, josta seuraavan kesään mennessä jaettiin vajaat 15.000 keittoruoka- ja leipäannosta. Tehdas hankki työntekijöilleen myös polttopuita, jotta nämä selviäisivät talven kylmyydessä.

Tehtaan päärakennuksen alimmat kerrokset olivat säilyneet ja ylimmistäkin seinät olivat pystyssä. Tehdas oli myös vakuutettu yli kolmesta miljoonasta markasta, joten välittömästi oli selvää, että se rakennettaisiin uudelleen. Tehtaan jälleenrakennukseen vakuutusyhtiöt myönsivät vajaan kahden miljoonan markan korvaussumman. Vilhelmille se tiesi töitä heti palon jälkeen. Tehtaan verstaan seppänä hän oli ensin raivaamassa koneita palaneista rakennuksista. Vielä siinä hommassa ei ihan kokonaista työpäivää tullut, koska tehdas halusi tarjota työtä mahdollisimman monelle miehelle. Sitten puusepät alkoivat tehdä uusia ikkunoita ja ovia, joihin verstaan sepät takoivat heloja. Jo lokakuussa pellavatehtaan korjausrakentamiseen alettiin palkata muurareita ja kirvesmiehiä.

Tehtaan uusien kutoma- ja kehruukoneiden asennustyöt alkoivat keväällä 1884 ja heinäkuun lopulla käynnistettiin ensimmäinen kone. Syyskuun puolivälissä Aamulehti kertoi, että pellavatehtaalla oli käynnissä 90 kangaskonetta, jotka loivat 400 kangasta viikossa. Pahin pula oli kehruukoneista, joista osaa vielä odoteltiin saapuvaksi. Kun uusi tehdas sitten toimi täysillä kierroksilla, oli käynnissä 27 märkäkehruukonetta, 4½ tuuman kehruukoneita ja 9 kertauskonetta, joissa oli yhteensä 5700 värttinää. Kutomosaleissa olevien kutomakoneiden luku nousi yli kahteen sataan.

Kohtalokas kutomasali

Suurpalon jälkeen tehdasta myös ajanmukaistettiin. Tehtaan vesivoimalaitosta laajennettiin voimansaannin turvaamiseksi. Palaneen pleikerirakennuksen pohjakerrokseen asennettiin höyrykone, joka matalan veden aikaan tuotti voiman kehruu- ja kutomakoneisiin. Höyrykone pyöritti myös generaattoria, josta saatiin sähkö tehtaan valaistukseen. Päärakennukseen tuli entisen viiden kerroksen sijasta ainoastaan neljä kerrosta, ehkäpä uusien koneiden vaatiman suuremman korkeuden vuoksi. Kun käytettävä lattiapinta-ala supistui ja koneiden lukumäärä kasvoi, ne asennettiin entistä lähemmäs toisiaan.

Kehruu- ja kutomakoneet saivat tarvitsemansa voiman tehtaan pohjakerroksessa olevista vesiturbiineista tai vähän veden aikaan höyrykoneista. Näistä voima johdettiin kerrosten lattioissa olevien aukkojen läpi hihnojen avulla kullekin karstaus-, kehruu- ja kutomakoneelle. Juuri voimahihna, lattiassa oleva aukko ja tilanahtaus koituvat Juho Vilhelmin kohtaloksi marraskuussa 1884.

Tehtaan verstaanseppien tehtävänä oli huoltaa ja öljytä koneet sekä vaihtaa rikkoutuneet osat toimiviin. Kaikki tämä tehtiin mahdollisuuksien mukaan koneita pysäyttämättä. Siihen oli erilaisia syitä. Tehtaan palon jälkeen tuotanto oli saatava nopeasti mahdollisimman suureksi. Kutojat tekivät työtä urakkapalkalla, jossa ansio oli riippuvainen valmistuneiden kankaiden määrästä, joten koneiden seisauttaminen olisi syönyt heidän ansioitaan. Verstaansepät olivat myös tottuneet huoltamaan koneita niiden käydessä.

Onnettomuutta käsitelleistä lehtikirjoituksista ja Kustaavan jälkeensä jättämästä kuvauksesta on mahdollista päätellä, mitä Vilhelmille tuona päivänä tapahtui. Muutamaa viikkoa aikaisemmin hänen työtoverinsa, Lehtonen nimeltään, oli ollut öljyämässä kutomakoneen vetopyörää ja voimahihnaa, kun hän jäi kädestään kiinni. Vetopyörä murskasi hänen sormensa ja peukalo katkesi. Lehtosen onnettomuuden jälkeen Vilhelmi määrättiin tuohon äärimmäistä tarkkuutta ja huolellisuutta vaativaan tehtävään.

Perjantain 22. marraskuuta noin kello 4 iltapäivällä Vilhelmi oli öljyämässä kutomakonetta, kun hän takertui voimahihnaan. Kertomukset siitä, mitä seuraavaksi tapahtui, poikkeavat toisistaan. Lehtitietojen mukaan koneen vetopyörä murskasi miehen niin pahoin, että hänet kannettiin lakanoilla lasarettiin. Tosin lehdet totesivat, että aivan tarkkaan ei tiedetä, kuinka onnettomuus tapahtui. Kustaavan kertoman mukaan voimahihna tempaisi Vilhelmin lattian aukosta ja hän putosi neljä kerrosta aina turbiinihuoneeseen asti loukaten pahasti päänsä.

Onnettomuuden jälkeen Vihelmi kuljetettiin Nalkalan torin laidalla, kaupungin eteläosassa sijainneeseen yleiseen sairaalaan, jossa hän kuoli kuusi päivää myöhemmin, 29.11.1884, 43-vuotiaana. Kustaava jäi yksin neljän lapsensa kanssa, joista nuorin Hilda Aleksandra täyttäisi muutaman päivän kuluttua kolme vuotta. Kustaava oli myös viimeisillään raskaana.

Kustaava ja Juho Vilhelmi Roosin jälkipolvet

Lähteitä

Hämeenläänin henkikirjat 1848-1884.
Jussila, Tuomas & Rantanen Lari (toim.), Nälkävuodet 1867-68, Helsinki 2018.
Kanerva, Unto, Messukylän historia II, Tampere 1967.
Kanerva, Unto, Liinatehtaalaisia ja ”tehtaanmaistereita”, Tampere Seura 1972.
Messukylän seurakunnan pää- ja rippikirjat, syntyneet, kuolleet, 1869 – 1884.
Raevuori, Yrjö, Tamperelaisia sukuja, liite Tampereen kaupungin historian IV -osa, Tampere 1935.
Rasila, Viljo, Tampereen historia 2, Tampere 1984.
Seppälä, Raimo, Koskesta syntynyt, Tampella 125, Helsinki 1981
Tampereella ilmestyneitä sanomalehdet Aamulehti, Tampereen Sanomat ja Tampere 1870-1884.
Tampereen kaupungin rahatoimikammarin päytäkirja, kesäkuu 1885.
Tampereen seurakuntien pää-, rippikirjat, syntyneet, kuolleet 1969 – 1884.
Urbanus, Runar, Tampereen pellava- ja rautateollisuusosakeyhtiö 1856-1956 (katsaus sadan vuoden toimintaan yhteisen vaurastumisen hyväksi), Helsinki 1956.
Voutilainen, MIikka, Powerty, Inequality and 1860’s Finnish Famine, Jyväskylä Studies in Humanities 287, Jyväskylä 2016.