Juho Mikonpoika Roos ja kaksi torppaa

Last updated on 23.10.2019

Isoäitini Hilda Aleksandra Holma oli omaa sukua Roos. Hänen isoisänsä Juho Roos oli ruotusotilas Mikko Juhonpoika Kruusin poika. Isä kaatui Suomen sodassa Lapuan taistelussa 14.7.1808, kun Yrjö Kaarle von Döbelnin johtama Porin rykmentti yritti hyökkäyksellä vallata Lapuan Isonkylän. Juho oli tuolloin täyttänyt juuri seitsemän vuotta.

Juho Mikonpoika Roos tuli Messukylään torppariksi Hatanpään kartanon omistamaan Kanniston Alaseen torppaan Kangasalta marraskuussa 1835. Tuolloin Juho Mikonpoika oli puolessa välissä neljääkymmentä, kokenut renki ja torppari. Hän oli työskennellyt ensin renkinä useissa taloissa Kangasalla. Vuonna 1831 Parvelan talosta löytyi elämänkumppani, yhdeksän vuotta nuorempi talon tytär Anna Liisa. Seuraavana vuonna pariskunta meni lampuodiksi Kangasalan Knuuttilan taloon, Sarsan kylään ja sieltä edelleen torppariksi Toosilaan.

Tuon vuosikymmenen alkuvuodet olivat ankaraa aikaa Suomessa. Katovuodet seurasivat toisiaan, mikä sai ihmiset liikkeelle. Ehkä juuri satojen menetyksistä seurannut kurjuus ajoi myös Juhon ja Anna Liisan etsimään elantoa muualta, varsinkin kun perheessä oli nyt myös kaksi pientä lasta elätettävänä, vuonna 1833 syntynyt esikoinen Hedvig eli Hedda ja tätä vuoden nuorempi poika, Kustaa. Koska Juho oli torppari, hän ei ollut vapaa lähtemään miten tahtoo, vaan tarvitsi muuttoon paitsi luvan myös sitoumuksen uuden kotipaikan omistajalta. Aina vuoteen 1865 oli maassa voimassa ns. laillisen suojelun järjestelmä, joka maaseudulla tarkoitti sitä, että jokaisen ihmisen oli kuuluttava johonkin maatilaan tai kylään. Talonpojat tarjosivat vakituisen ja suojellun aseman kotitaloudessaan työskenteleville palkollisille, mutta myös tilansa mailla asuville torppareille ja itsellisille, joita vastavuoroisesti velvoitti palveluspakko

Kanniston Alanen torppa Hatanpään kartanossa, Messukylän pitäjässä

Kesällä 1835 kato vei jälleen viljasadon, mutta Juholle ja Anna Liisalle avautui mahdollisuus muuttaa pois Kangasalta paremman elämän toivossa. Messukylässä Hatanpään kartanon Kanniston Alanen torppa tarvitsi uuden isännän. Vanha torpparipariskunta, niin ikään Juho ja Anna nimiltään ei enää jaksaneet tehdä raskaita maatöitä ja pitää rakennuksia kunnossa. Hatanpää kartanon ja Otavalan tilan omistaja, laamanni ja ritari Nils Johan Idman luonnehtikin Kanniston Alasen torppaa Suomen talousseuralle vuoden 1836 lopulla lähettämässään selvityksessä vuokraviljelmistään seuraavasti: ”Torppa ja pellot kaikenpuolin hoitamatta, kuten Yli-Rukkamäessä (viittaa torpparipariskunnan korkeaan ikään JH), eivät ole saaneet palkatuksi renkiä.

Vanha Juho ja Anna jäivät asumaan torppaan, kun uusi Roosin torppariperhe otti viljelykset ja rakennukset hoitaakseen. Aivan ensimmäisenä vuonna torpan asiat eivät kuntoon tulleet. Nils Idman mainitsi nimittäin selvityksessään myös, että oli keväällä lainannut siemenviljaa Lempäälän puoleisille torpilleen, joihin lukeutuivat molemmat Kanniston torpat, Ylinen ja Alanen, mutta joulukuuhun mennessä Vihijoen torppaa lukuun ottamatta yksikään ei ollut lainaansa takaisin maksanut.

Juhon ja Anna Lisan elämä asettui kuitenkin uomiinsa Kanniston Alasessa torpassa, jota he asuivat seuraavat kolmetoista vuotta. Torpan vuokra oli kaksi taksvärkkipäivää eli hevostyöpäivää viikossa. Torpan kontrahti oli suusanallinen ja sitä sai asua kuin omaansa kunhan eli siivosti eikä vuokrannut maita eteenpäin. Tehdystä taksvärkkipäivästä sai torppari kuittaukseksi pahvilapun, joka pantiin säilytyslaatikkoon eli kriniin. Sieltä ne kartanon puolesta laskettiin kerran vuodessa. Lappuja piti löytyä 108 taksvärkkipäivältä ja 22 apupäiviltä, jotka tehtiin ilman hevosta.

Jo muuttoa puuhatessaan Juho ja Anna Liisa tiesivät, että lisää lapsia oli tulossa. Uusin tulokas, Henrika syntyi 6. huhtikuuta 1836 puolisen vuotta muuton jälkeen. Pyhäjärven rantamaisemissa lapsiluku kasvoi vielä kolmella, kun perheeseen syntyivät pojat Aukusti vuonna 1838 ja Juho Vilhelmi 1841 sekä tyttäret Eeva 1844 ja Vilhelmiina 1846. Hatanpään torppareiden yhteisö näyttää olleen kiinteä, koska lasten kummeina oli mm. Kanniston Ylisen, Rukkamäen, Vihiojan ja Hyllilän torppien asujia.

Muistona kahdesta Kanniston torpasta on Tampereen Härmälän kaupunginosassa Kanniston katu ja Kanniston kuja. Alanen eli pienempi torppa lienee sijainnut silloisen ja nykyisen Nuolialantien pohjoispuolella, oikealla Pyhäjärven lahdenpoukamasta, jossa nykyisin on Härmälän uimaranta ja venesatama. Pohjoiseen kohti järveä laskeutuivat rantaniityt, joilla myös torpan viljelykset luultavasti sijaitsivat. Matkaa Hatanpään kartanoon kertyi parisen kilometriä.

Jotain torpparin toimeentulosta 1800-luvun puoltaväliä lähestyttäessä kertoo se, että kaikki Juhon ja Anna Liisan lapset, yhtä lukuun ottamatta elivät aikuisikään asti. Vaikka torppa oli köyhä, kuten useimmat Hatanpään kartanon Lempäälän puoleisista torpista, elannon se perheelle tarjosi. Juho lienee jo Kannistossa asuessaan hankkinut lisätienestejä kuorma-ajurina. Joskus torpan peltojen anti ei kuitenkaan lie riittänyt, mikä siten vei Juhon aina käräjille asti.

Kohtalokas jauhosäkki

Hatanpään kartanolla oli jauhomylly Tammerkosken alaputouksen rannassa, jokseenkin nykyisen Koskikeskuksen kohdalla. Tampereelta tulevan tien varressa oli myös torppa, jossa mylläri perheineen asui. Torppaa kutsuttiin 1800-luvun puolivälissä Juvelan torpaksi asukkaansa mylläri Heikki Juveliuksen mukaan.

Talvella 1842 mylläri Heikki Juvelius haastoin Kanniston Alasen torpan torpparin Juho Mikonpojan Messukylän pitäjän talvikäräjille. Mylläri väitti, että Juho oli 29. tammikuuta 1840, siis pari vuotta aikaisemmin vienyt hänen myllystään säkin, joka sisälsi kapan ruisjauhoja ja kahdeksan kappaa sekulia eli sekaviljaa. Oikeus katsoi toteen näytetyksi, että Juho olisi voinut varkauden tehdä, mutta tämä valalla vannoen vakuutti, että voisi syytöksestä itsensä puhdistaa, jos siihen tilaisuuden saisi.

Käräjät suostuivat Juhon pyyntöön, mutta asetti syyttömyyden osoittamiseksi omat ehtonsa. Juhon tuli viivyttelemättä mennä Messukylän pappilaan ja vannoa kaikkivaltiaan nimissä ja oman sielunsa pelastuksen vuoksi, että on syytön. Hänen tuli myös määräpäivään mennessä toimittaa papin kirjoittama mainetodistus, mikäli aikoi tulla syytöksestä vapautetuksi.

Juho ei käräjäoikeuden määräystä noudattanut. Syyskäräjillä hänelle sitten luettiin tuomio. Mylläri Juveniukselta kadonneen omaisuuden, säkin ja kahta laatua olevien jauhojen arvoksi oikeus määräsi kaksi ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa, minkä Juhon tuli maksaa takaisin tai tehdä niitä vastaava määrä työtä myllärille. Kruunulle Juho joutui maksamaan sakkoja puolet hävinneen omaisuuden määrästä eli hopearuplan ja 20 kopeekkaa, jotka Juho joutuisi sovittamaan kolmen päivän vankeudella, mikäli ei sakkoa pystyisi maksamaan. Lisäksi käräjät määräsi Juhon maksamaan rahassa viisi ruplaa mylläri Juveliuksen käräjäkuluja. Rangastuksen suoritettuuaan Juhon tuli myös ripittäytyä jonain sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen Messukylän kirkossa.

Juho ei ollut mikään ahkera kirkossakävijä, itse asiassa Kangasalta muuton jälkeen ei Juho eikä Anna Liisakaan ollut käynyt lainkaan ehtoollisella. Kristinopin osaamisen kanssakin oli vähän niin ja näin ja lukutaitoa oli juuri sen verran, että avioituminen oli onnistunut, Liisalla hitusen enemmän. Ehkäpä Juho arveli, että näillä näytöillä pappilasta ei heru riittävää myötätuntoa ja jätti hänelle tarjotun oljenkorren käyttämättä. Tai sitten syyllisyys painoi. Rangaistuksen ohella tuomiolla oli myöhempia seurauksia, kun Juho joutui vuosikymmentä myöhemmin toistamiseen tekemisiin esivallan kanssa.

Rosilan torppa Sorinahteessa Tammerkosken itärannalla

Vuonna 1835 Tammmerkosken länsirannalle valmistunut puuvillatehdas ja vajaa vuosikymmen myöhemmin kosken itärannalle noussut masuunivalimo käynnistivät Tampereen teollistumisen. Tehtaat alkoivat imeä työväkeä ympäröivältä maaseudulta ja kauempaakin. Paitsi työväkeä tehtaat tarvitsivat raaka-aineita ja höyrykoneiden polttoaineeksi valtavat määrät puuta. Tehtaiden tuotteet piti myös toimittaa markkinoille. Työväki tarvitsi ruokaa, joka oli tuotava maaseudulta kaupunkiin. Kesäisin käytössä olivat laivat ja hevoset kärryineen, talvella tavara siirtyi pelkästään rekipelillä. Näin teollistuminen synnytti myös tehtaiden ulkopuolelle uusia ammattikuntia, kuten kuorma-ajurit.

Ikääntyminen, lasten varttuminen ja elannon kapeus olivat varmaankin syynä siihen, että Juhon ja Anna Liisan ajatuksissa 1840-luvulla iti ajatus uudesta elämästä lähempänä työtä tarjoavaa Tamperetta. Itse kaupungissa teollistuminen sai aikaan asuntopulan ja vuokratkin olivat korkeita. Kosken Messukylän pitäjään kuuluvan itäpuolen kylät, Kyttälä, Erkkilä ja Siukola olivat vielä harvaan asuttuja. Vuosisadan puolivälissä niiden torpissa ja mökeissä asusti vasta puolentoistasataa ihmistä. Kyttälän kylä ja Kalevanharjun väliin jäävä mäki lienee ollut Pinnin torppaa lukuunottamatta asumaton.

Joskus vuonna 1847 Juho Mikonpoika Roos lienee mennyt Hatanpään kartanon omistajan Nils Johan Idmanin puheille kysymään tonttia vuokralle. Idmanilla oli tapana tehdä sopimukset suusanallisina. Eräälle vuoraajistaan Idman oli perustellut asiaa sanomalla: ”Minun sanani on parempi kuin sopimus, sinä saat siellä asua kunhan vaan pysyt kauniisti”. Toiselle totin kyselijälle kartanon isäntä oli vakuuttanut, että elinikänsä saisi torpassa asua ja saisi jättää omistusoikeutensa pojalleen, kunhan vain säännöllisesti suorittaisi vuokransa ja eläisi nätisti.

Hatanpään kartanon ja Erkkilän talon mailleen tekemistä vuokrasopimuksista sai alkunsa uusi torppariryhmä, jotka eivät olleet perinteisessä mielessä vuokraviljelijöitä vaan pikemminkin tontinvuokraajia, joille syntyi myös omistusoikeus pystyttämiinsä asumuksiin ja muihin rakennuksiin, kuten Idmanin aiemmin kerrotusta lausumasta voi päätellä. Myöhemmin, kun Tampereen kaupunki osti Tammerkosken itäpuoliset Hatanpään kartanon maat, kysymys omistuksesta ajankohtaistui, kun kaupunki hääti vanhoja asukkaita kaavoittamiensa uusien kaupunginosien muun muassa Kyttälän, Erkkilän ja Tammelan tieltä.

Vuokraajiltaan Idman edellytti nuhteettomuutta, mutta Juhon aiemmin saamat sakot jauhovarkaudesta eivät näytä tontinvuokra-asiaan vaikuttaneen. Ehkäpä Idman tunsi torpparinsa ja myllärinsä. Juho siis sopi vuokraavansa tontin Sorinahteen ylärinteestä, Kalevanharjun länsipäästä, josta pääsi kätevästi alas Uudelle maantielle ja siitä edelleen sillan yli Tampereen kaupunkiin. Vuokra tuli maksettavaksi etupäässä rahana. Sovitun vuokran suuruus ei ole tiedossa, mutta markka-ajan alettua vuonna 1860 erään Kyttälän torpan vuosivuokra oli 20 markkaa vuodessa. Sen lisäksi torppari teki kartanolle kaksi työpäivää vuodessa, toisen heinänkorjuun ja toisen rukiinleikkuun aikaan. Tonteilleen torpparit rakensivat töllinsä ja ulkorakennuksensa, muokkasivat kasvimaita ja alkuun myös vuokrasivat ympäröiviä niittyjä ja peltoja kartanolta viljelykseensä. Näin asuminen kosken itäpuolella tuli huomattavasti halvemmaksi kuin ahtaaksi käyneessä Tampereen kaupungissa.

Vuonna 1848 Juho Mikonpoika Roos rakensi mökin Kyttälän kylän kaakkois- ja yläpuolelle Sorinahteeseen. Rosilan torppa merkittiin ensimmäistä kertaa Messukylän rippikirjaan Hatanpään kartanon torppien joukkoon tuona vuonna. Kyttälässä oli jo silloin ns. numerotorppia, mikä tarkoitti sitä, että jokainen torppa oli merkitty seinään kiinnitetyllä, laudanpalaseen maalatulla numerolla, josta sen tunnisti. Rosilan numeroksi tuli 104. Vuosisadan puoliväli jälkeen numerotorppien määrä kasvoi useisiin satoihin ja asukkaita niissä oli useampi tuhat.

Juho ja Anna Liisa asettuivat ehkäpä pirtin ja kamarin kokoiseen mökkiin seitsemän lapsensa kanssa, joista nuorimmainen oli vastasyntynyt Kalle. Jo seuraavana vuonna vanhimmat lapset Hedda ja Kustaa pääsivät töihin puuvillatehtaalle ja muuttivat kosken yli Tampereelle. Maaliskuussa 1851 pienen Vilhelmiina -tyttären kuolema tuntemattomasta syystä ravisteli Juhon ja Liisan elämää. Hautajaisten jälkeen he kävivät ensimmäistä kertaa vuosikausiin ehtoollisella. Toukokuussa samana vuonna kuusitoistavuotias Henrika seurasi vanhempia sisaruksiaan töihin puuvillatehtaalle ja muutti Tampereelle. Sitten joulukuussa syntyi Viktor, Juhon ja Liisan viides poika ja kahden vuoden kuluttua, joulun alla vielä tytär Karoliina Vilhelmiina.

Torppaan kuului myös hevostalli, koska Juhon toimi nyt hevosmiehenä Tampereen kaupungissa. Kuorma-ajurin hevonen tarvitsi heiniä, joita Juho tallissaan säilytti. Torpan lähellä oli kosken rantaniittyjä, joita Hatanpään kartano vuokrasi torppareilleen laitumiksi ja heinäpelloiksi. Aina heiniä ei kuitenkaan hevoselle riittänyt.

Kärjillä heinävarkaudesta

Talolliset Heikki Matinpoika Uotila ja Juho Sigfridinpoika Hallila haastoivat Juhon Messukylän talvikäräjille vuonna 1853 heinävarkauksista. Talollisten mukaan Juho oli kyseisen vuoden uudenvuodenyönä laittomasti ottanut Lakalaojan niityn reunassa olleesta, Uotilan tilan ladosta kymmenen leiviskää eli noin 100 kiloa Heikki Matinpojan omistamaa heinää ja myös saman niityn reunalla olevasta Hallilan talon ladosta tammikuun 12. vastaisena yönä kuusi leiviskää eli noin 60 kiloa Juho Sigfridinpojan omistamaa heinää. Tilalliset vaativat, että virkaa tekevä kruununnimismies Johan Edvard Wendell asettaa näistä teosta vastuuseen ja syylliseksi osoittaa Juho Roosin, jonka on myös varastamansa heinät korvattava, ja johon vaateeseen nimismies myös yhtyi. Käräjät joutui kuitenkin toteamaan, että Juho oli ilmoittamatta ja vailla tunnettua estettä jättänyt saapumatta paikalle, vaikka neuvosmies Matti Heikinpoika Penttilä on hänelle todistettavasti haasteen toimittanut. Asia oli pakko siirtää tuleville käräjille.

Vuoden 1853 Messukylän syyskäräjille Juho saapui varustautuneena mainetodistuksella. Siinä Messukylän pitäjän apupappi L.G.W. Törnvall totesi virkansa puolesta Juhon kristinopin tiedot vajavaisiksi. Ehtoollisella Juho oli käynyt viimeksi edellisenä vuonna. Vuonna 1842 oli Juho todettu syylliseksi jauhosäkin näpistykseen ja siitä tuomittu sakkoihin.

Epäedullisesta mainetodistuksesta huolimatta Juho kiisti häntä vastaan esitetyt syytökset, josta seurasi todistajien kuuleminen. Juhoa vastaan puhumaan nimismies Wendell oli löytänyt kolme jäävittömiksi ja hyvämaineisiksi todettua todistajaa. Ensin todisti Maria Stiina Juhontytär Erlund, Hatanpään kartanon puutarhanhoitaja, Juhon naapurissa olevan Pinnin torpan emäntä. Hän kertoi havainneensa, että uudenvuodenyönä samana vuonna Juho oli tullut pienen heinäkuorman kanssa Lakalaojan niityn suunnasta. Juho kiisti asian ja sanoi olleensa koko uudenvuodenyön kotonaan. Isäntärenki Antti Wickström puolestaan kertoi, että oli yhdessä neuvosmies Matti Penttilän kanssa käynyt Juhon tallissa heiniä tarkastamassa ja samoiksi ne Lakalaojan ladon heinien kanssa todennut, mitä tuki sekin, ettei Juholla edes ollut omaa heinäniittyä ja huonosti toimeentulevaksikin tämä tiedettiin. Kolmantena todistanut Pinnin torppari Heikki Juhonpoika Erlund tyytyi vahvistamaan edellisten todistajien lausumat oikeiksi.

Sitten nimimies Wendell totesi, että todistajien lausuntojen perusteella Juho oli osoitettu laillisesti edesvastuulliseksi varkauteen ja toisti kantajien vaateet. Nämä valalla vannoen ja herran nimeen vahvistivat, että eivät olleet varastettuja heiniä takaisin saaneet. Neuvosmies Penttilä esitti asian tutkimisesta aiheutuneet kulunsa, matkaa kuusitoista virstaa Juhon torpalle suuntaansa ja hevoselle leiviskä heiniä. Kun Penttilä oli vielä todennut Juhon riskiksi ja terveeksi mieheksi käräjät päätyivät tuomion lukuun.

Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan

Messukylän syyskäräjät 1853 totesi Juho Mikonpoika Roosin syylliseksi heinävarkauteen. Tuomio perustui vuodelta 1734 peräisin olevaan rikoslakiin ja sen sakkorangaistuksia koskevaan täsmennykseen vuodelta 1807. Sakkoja oikeus langetti kuusi kertaa varastetun heinän arvon eli 9 ruplaa 60 kopeekkaa hopeassa, josta kruunulle, kihlakunnalle ja asianomistajille meni kolmannes kullekin. Sakot Juhon oli maksettava tiettyyn päivämäärään mennessä tai rangaistus tuli toteuttaa julkisina raipaniskuina. Raippojen määrä tuli laskea varkauden yksinkertaisesta arvosta ja kertoa sitten kahdella, jolloin raippojen määräksi tuli neljä paria, kolme iskua jokaisessa parissa, yhteensä siis 24 kappaletta. Rangaistuksensa suoritettuaan Juhon tuli käydä jonain sunnuntaina ripittäytymässä Messukylän pitäjän kirkossa. Lisäksi Juhon korvattavaksi tulivat neuvosmies Matti Penttilälle tapauksen tutkinnasta koituneina kuluina kaksi ruplaa. Asian käsittelyn lopuksi Juho ilmoitti tyytyvänsä tuomioon.

Raipparangaistusta käytettiin 1800-luvulla yleisesti sakkojen muuntorangaistuksena. Jos rahaa sakkojen maksamiseen ei löytynyt, seurauksena olivat raipat. Syntyi sanonta, rikas maksaa rahallaan köyhä selkänahallaan. Miehille raipat lyötiin noin sormen paksuisella koivunrangalla, naisiin käytettiin hieman ohuempaa vitsaa. Rangaistus oli julkinen, minkä ajateltiin lisäävän sen tehoa. Rangaistava sidottiin häpeäpaaluun, kaakinpuuhun rangaistuksen toimeenpanoa varten. Esimerkiksi Tampereella kokonainen kaupunginosa, Kaakinmaa nykyisen Hämeenpuiston eteläosan länsipuolella sai nimensä häpeäpaalun sijainnin mukaan. Raipparangaistuksen toimeenpanijoina toimivat pitäjän tai kaupungin palkkaamat piiskurit. Vapaamielisissä suomalaispiireissä raipparangaistus herätti arvostelua jo Juhon tuomion aikoihin, kuten alla olevasta J. W. Snellmannin, Ruotsin rikoslain uudistuksen valmistelua koskevasta Saima -lehden artikkelista vuodelta 1845 voi lukea. Snellmannin kritiikki kohdistui myös vanhanaikaiseen oikeusprosessiin, jossa syyttömät, useimmiten köyhät saattoivat joutua syyttöminä tuomituiksi. Ruotsin vuonna 1854 voimaan astunut uusi rikoslaki ei enää raipparangaistusta sisältänyt. Suomessa samaa saatiin odottaa aina vuoteen 1894, jonka jälkeen myös piiskurien virat lakkautettiin.

Ei Juho häpeäpaaluun joutunut, vaan maksoi sakot, olihan hänellä jo Tampereen tehtaissa töissä käyviä lapsiakin. Seuraavana vuonna Juho kävi vielä ripitettävänä Messukylän kirkossa ja oli näin rikoksensa sovittanut. Niukkaakin niukempi elanto kyllä kapeni entisestään. Tässä suhteessa Juhon kohtalo kuvastaa hyvin murrosta, jonka alkuvaiheen teollistuminen tuotti, ja jossa köyhät maksoivat hintaa yhteiskunnan muutoksesta ainakin kuvaannollisesti selkänahastaan. Kuorma-ajurille hevosen tarvitsemien heinien saanti muuttui ongelmaksi, kun teollisuus ja asutus valtasivat Tammerkosken itärannan niityt, joita riitti yhä harvemman torpparin vuokrattavaksi. Samanaikaisesti kuorma-ajureiden tarve ja lukumäärä kasvoi nopeasti, jolloin heinien kysyntä kasvoi ja hinta nousi. Heinävarkaita lienee riittänyt lähiseutujen tilallisten latoihin riesaksi asti. Ilman heiniä, hevosta ja työtä puute olisi vienyt nopeasti koko kuorma-ajurin perheen.

Juhon tuomiot kuvastavat myös järjestys- ja tuomiovallan tilaa 1800-luvun säätypohjaisessa maalaisyhteiskunnassa, joka ei enää kyennyt vastaamaan käynnistyneen yhteiskunnallisen muutoksen tuottamiin ongelmiin. Messukylässä järjestysvaltaa edustanut nimismies oli kirkonkylässä virstojen päässä Tammerkosken itärannalle syntyneestä asutuksesta. Poliiseja ei ollut, joten järjestyksen pito ja rikosten tutkinta oli maallikkojen, esim. neuvosmiesten harteilla tai kuten myöhemmin Kyttälässä, asujista valittujen järjestysmiesten tehtävänä. Käräjien tuomiot pohjautuivat valaehtoisesti annettuihin todistajanlausuntoihin ja mainetodistuksiin, ei niinkään tutkinnassa paljastuneisiin tosiasioihin ja niiden pohjalta tapahtuneeseen todisteluun. Köyhillä oli siten varsin vähän mahdollisuuksia puolustautua itseensä kohdistuvilta syytöksiltä, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi mukautuminen annettuihin tuomioihin

Lapset lähtevät tehtaisiin ja maailmalle

Juhon ja Anna Liisan lapset hajaantuivat maailmalle heti kun kynnelle kykenivät. Esikoistytär Hedda meni Finlaysonin puuvillatehtaalle töihin vuonna 1849 ja muutti kosken yli Tampereelle. Vuonna 1857 Hedda lähti Forssaan ja työskenteli siellä puuvillatehtaan kehräämössä. Kolme vuotta myöhemmin syntyi tytär Alma Eveliina, jonka kanssa Hedda kahdestaan eleli vajaat kymmenen vuotta. Vuonna 1868 Hedda tuli toistamiseen raskaaksi. Lapsen isä oli leskeksi jäänyt puuvillatehtaan työläinen Antti Samulinpoika Sjögren, jolla oli aikaisemmasta avioliitostaan kuusi lasta. Antti ja Hedda avioituvat tammikuun viimeisenä päivänä ja tytär Mariana syntyi huhtikuun 24. 1869. Lapsi ei kuitenkaan jaksanut elää, vaan kuoli vatsavaivoihin vain runsaan kahden kuukauden ikäisenä.

Vain muutama viikko Heddan jälkeen Tampereelle muutti ikäjärjestyksessä seuraava lapsi, kuusitoistakesäinen Kustaa. Myös hän meni Finlaysonin puuvillatehtaalle töihin. Siellä Kustaa tapasi itseään viitisen vuotta vanhemman Eeva Kaisa Heikintytär Palmroosin, joka oli niin ikään kuusitoista täytettyään tullut Hämeenkyröstä pumpulitehtaalle jo vuonna 1845. Heidän välilleen syttyi suhde, jonka seurauksena Kaisa tuli raskaaksi talvella 1854. Huhtikuun alussa Kaisa sai synninpäästön salavuoteudestaan ja muutaman päivän kuluttua pari tuomittiin avioitumaan keskenään. Pieni Kustaa Adolf syntyi toukokuun toisena, mutta jaksoi elää vain kaksi ja puoli kuukautta. Avioliitto jäi tuolloin solmimatta, kun Kustaa lähti Forssaan, jossa muutama vuosi aiemmin oli käynnistynyt Suomen järjestyksessä kolmas puuvillatehdas.

Kauaa Kustaa ei Forssassa viihtynyt, vaan pestautui jo keväällä 1856 sotaväkeen, ensimmäiseen Suomen meriekipaasiin. Sen sijoituspaikka oli Helsingin Katajanokalla Merikasarmissa, jossa nykyisin on Suomen ulkoministeriö. Kustaa palveli 1. komppanian 180. joukkueessa marraskuuhun 1859, minkä jälkeen palasi Tampereelle ja laitosmieheksi puuvillatehtaaseen, jossa Eva Kaisa edelleen työskenteli. Pariskunta vihittiin avioliitoon Tammerkosken itäpuolella Erkkilän Alasessa talossa 20. huhtikuuta 1861.

Yksi toisensa jälkeen Juhon ja Anna Liisan nuoremmat lapsetkin lähtivät kotoa tehtaisiin. Kolmas lapsista, Henrika työskenteli koko elämänsä Finlaysonilla. Aukusti aloitti poikasena vastaperustetun Tampereen pellavatehtaan valkaisuosastolla, mutta siirtyi muutaman vuoden jälkeen puuvillatehtaalle, jossa oli useita vuosikymmeniä mm. varastomiehenä. Eeva lähti vuonna 1865 Tampereelta Pietariin silkkitehtaan työläiseksi. Juho Vilhelmi oli ensin puuvillatehtaalla niin Tampereella kuin Forssassakin ja myöhemmin laitosseppänä pellavatehtaassa. Kalle työskenteli koko ikänsä puuvillatehtaalla kutoja. Samaa työtä teki nuorempi veli Viktor kaikkiaan parikymmentä vuotta. Hän toimi sittemmin Tampereen Aleksanterin kirkon vartijana ja myös lämmittäjänä aina vuoteen 1925 asti, jolloin eläköityi 74 vuotiaana.

Sitten saapui nälkä

Vuonna 1867 kevät tuli myöhään myös Etelä-Suomeen. Talvehtineet syysviljat tuhoutuivat ja kevätkylvöt viivästyivät aina kesäkuun lopulle ja heinäkuun alkuun. Näytti varmalta, ettei kevätvilja ehtisi kypsyä alkusyksyyn mennessä, jonka jälkeen hallanvaara kasvoi isoksi. Syyskuun alkuviikolla halla saapuikin koko eteläiseen Suomeen. Sen seurauksena rukiin ja kauran sato jäi yli kolmanneksen, pahimmilla alueilla puolet normaalia pienemmäksi. Kaurasadon epäonnistuminen koetteli erityisesti köyhiä.

Syyskuun alkupuolella Suomen valtio osti viljaa ulkomailta, mutta meret ja järvet jäätyivät jo marraskuun ensipuoliskolla. Laivat jäivät satamiin, kun vasta pieni osa ostoviljasta oli saapunut maahan ja senkin vaikutus tuntui lähinnä rannikkoseuduilla. Talven lähestyessä viljan hinta nousi taivaisiin. Rukiin hinta tynnyriltä kaksinkertaistui edellisvuodesta. Myös kauran hinta nousi merkittävästi. Samanaikaisesti vuosikymmenen alkuvuosista alkanut reaaliansioiden lasku jyrkkeni, koska valtaosa työtätekevistä sai palkkansa maataloudesta. Suurella osalla ihmisistä ei ollut rahaa ruuan ostamiseen. Ja sitten vilja loppui käytännössä kokonaan. Ainekset suurelle nälänhädälle olivat valmiina. Kun ihmiset lähtivät joukoittain liikkeelle, myös kulkutaudit levisivät.

Alkuvuodesta 1867 kirjoitti Hämeen läänin henkikirjoittaja Hatanpään kartanon torppareita listatessaan: ”Torppari Rasila vanha, Lisa kirkonvaivainen, Wilhelm ja Karolina alaikäisiä”.

Henkirjassa torpan nimi muuttui Rosilasta Rasilaksi, Vihtori Wilhelmiksi, mutta muutoin asia käy selväksi, torppa oli rutiköyhä. Sitten kesäkuussa Viktor, joka oli neljätoistavuotiaasta työskennellyt puuvillatehtaalla, muutti kosken yli kaupunkiin.

Nälkä koetteli Tampereen seutua pahasti jo vuoden 1867 syksyllä. Syys-lokakuun aikana kuolleisuus Tampereella ja Messukylässä kaksinkertaistui edellisvuoteen verrattuna. Paljon väkeä kuoli Tammerkosken itärannalta. Yhtenä heistä, 66 vuoden ikäisenä menehtyi 18.9.1867 kuorma-ajuri, numerotorppari Juho Mikonpoika Roos. Koko maan mitassa kuolleisuus saavutti huippunsa toukokuussa 1868, jolloin nälkään ja sen mukana seuranneisiin kulkutauteihin kuoli noin 25.000 ihmistä. Nipin napin tuon synkän kuukauden yli sinnitteli Juhon vaimo Anna Liisa Matintytär, jonka lavantauti vei 8.6.1868.

Köyhistä ja karuista olosuhteista huolimatta Juhon ja Anna Liisan kymmenestä lapsesta yhdeksän eli aikuisikään asti, mikä oli melkoisen poikkeuksellista 1800-luvulla. Tuhansien muiden kaltaistensa tavoin nämä kuuluivat ensimmäiseen sukupolveen, joka koko työikänsä työskenteli tehtaissa asuen tehdaskaupungissa.

Lähteitä

Alajoki, Jaana, Härmälä – Rantaperkiö, torppareista lentokoneisiin, Tampere 1996.
Einonen, Piia, Fridgren, Pirita, Hemminki, Tiina, Uotila Merja, Leipä taivalten takana – liikkuminen 1800-luvun alun Suomessa Historian tietosanomat 5/2016.
Hilden, Juhani, Kaikkien aikojen Kaleva, Tampere 1996.Hämeen läänin henkikirjat 1835-1869.
Kanerva, Unto, Messukylän historia II, Tampere 1967.
Messukylän seurakunnan pää- ja rippikirjat, syntyneet, kuolleet, rikosluettelot 1835 – 1869.
Satakunnan tuomiokunnan, Kangasalan ja Messukylä pitäjän käräjien pöytäkirjat 1842, 1853.
Snellmann, J.V., Saima No 35, 28.8.1845, Kootut teokset,http://snellman.kootutteokset.fi/
Suomen Talousseura, nide D X 3, s. 84-89, Nils Idmanin selvitys vuokraviljelijöistään vuodelta 1836, Åbo Akademin kirjasto, Turku.
Raevuori, Yrjö, Tamperelaisia sukuja, liite Tampereen kaupungin historian IV -osa. 
Voutilainen, MIikka, Powerty, Inequality and 1860’s Finnish Famine, Jyväskylä Studies in Humanities 287, Jyväskylä 2016.